Pauli Kallio: Mutta suurin on rakkaus (2020, Suuri Kurpitsa)

Miksi tehdä sarjakuvakokoelma rakkaudesta ja nimetä se viittaamalla länsimaissa miltei kliseiseksi muodostuneeseen ja rakkauden voimaa julistavaan tekstiin? Fraasi ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” on peräisin Raamatun 1. korinttilaiskirjeestä ja se on tuttu etenkin avioliittoon vihkimisestä. Samaan korinttilaiskirjeeseen sisältyvät myös monille tutut vertaukset rakkaudettomasta ihmisestä kumisevana vaskina ja helisevänä symbaalina. 

Teoksen kansikuvan on piirtänyt Emmi Nieminen.

Pauli Kallion käsikirjoittama sarjakuvakokoelma Mutta suurin on rakkaus (2020, Suuri Kurpitsa) rakentaa intertekstuaalisen viittaussuhteen tuttuun tekstiin, mutta herättelee myös pohtimaan rakkauden olemusta. Nimessä ei mainita uskoa ja toivoa vertailukohtina, vaan rakkaus yksinkertaisesti on suurinta. Mutta tarkoittaako se, että rakkaus on suurin tunne? Tai että rakkaus on suurin aihe, joka maailmassa on? Eikö rakkaudesta ole jo kirjoitettu tarpeeksi lauluja ja ylistyksiä? Voiko rakkaudesta enää sanoa mitään uutta?

Onneksi rakkaus on aiheena samanaikaisesti yleismaailmallinen ja voimakkaan henkilökohtainen. Kallio on valinnut käsikirjoittaa tarinoita omaan elämäänsä liittyen, joten kokoelman tarinat ovat hänen näköisiään. Esipuheessa hän kuitenkin muistuttaa, että tarinat ovat sekoitus fiktiota ja faktaa, minkä vuoksi päähenkilönkin nimi on Paulin sijaan Aapo. Aapon hahmo kytkee yhteen kokoelman yksitoista kertomusta, joilla jokaisella on ollut eri piirtäjä. Keskushahmon kautta rakentuu elämän varrella kohdattujen rakkauksien verkosto: vuosiluvuin aikaan ankkuroidut tarinat ankkuroituvat myös käsikirjoittajan elämänkulkuun lapsuudesta nuoruuteen, nuoresta aikuisuudesta keski-ikään. Omien elämänvaiheiden kartoittaminen, muistelu ja niistä inspiroituminen ovat tuttuja Kallion aiemmasta tuotannosta ja näkyvät selvimmin niin ikään monen piirtäjän voimin toteutetussa kokoelmassa Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton (2004, Asema; 2012, Suuri Kurpitsa).

Se, että keskushenkilö identifioituu voimakkaasti käsikirjoittaja-Kallioksi, vaikuttaa luonnollisesti siihen, millaisia rakkaustarinoita kokoelmaan sisältyy. Kaikkien tarinoiden näkökulma on miehen, oli kyse sitten lapsuuden seurustelukuvioita opettelevan nuoren pojan tai jo useampia ihmissuhteita kokeneen keski-ikäisen. Kallion tunnustuksellisuus oman rakkaushistoriansa suhteen voisi käydä puuduttavaksi, jollei kertomuksissa olisi variaatiota ensinnäkin monien erityylisten piirtäjien ja toiseksi itse kertomusten erilaisten tunnelmien ja luonteiden ansiosta.

Yhdeksi tämänhetkiseksi suosikikseni nostan Wolf Kankareen piirtämän ”Vaikka aamu on kolea” -tarinan, joka sijoittuu vuoteen 1983. On kenties epäreilua nostaa monipuolisesta antologiasta esille vain yksi tarina, mutta tosiasia on, että tarinat puhuttelevat hieman eri tavoin eri lukukerroilla eikä niitä siksikään pysty ainakaan tällaisessa subjektiivisessa lukukokemuksessa (ja siitä kirjoitetussa bloggauksessa) pitämään tasa-arvoisessa asemassa.

Kankareen piirtämässä tarinassa keskushenkilö Aapo työskentelee siivoojana Lapinlahden sairaalassa Helsingissä. Joka aamuisella työmatkallaan Aapoa vastaan kävelee oranssiin takkiin pukeutunut nuori nainen, jonka kanssa Aapo muodostaa katsekontaktin. Sanattomista ja ohikiitävistä hetkistä tulee Aapolle tärkeitä ja rutiinin yhtäkkinen katkeaminen syökseekin hänet alakuloisuuteen. Tarinassa on samanlaista nuoruusnostalgiaa kuin Charles M. Schultzin Tenavissa esiintyneessä pienen punatukkaisen tytön tapauksessa. Jaska Jokusen rakkauden kohdetta ei koskaan varsinaisesti näytetä, vaan hänen persoonansa rakentuu Jaskan loputtomasta ihailusta ja fantasioinnista. ”Eikö olisi jotain, jos pieni punatukkainen tyttö tulisi antamaan minulle suukon?”, mietiskelee Jaska eräässä stripissä ja lopulta päätyy siihen, että skenaario on yhtä mahdollinen kuin se, että ranskanperunat paljastuisivat terveellisiksi (ks. Schultz 1995, 88). Oranssitakkinen tyttö täyttää Aapon ajatukset hieman samaan tapaan, vaikka Aapo ei tiedä hänestä mitään eikä heidän suhteensa koskaan etene jokapäiväistä katsekontaktia pidemmälle.

Wolf Kankareen taidonnäyte kohtaamisesta (Kallio & kumpp. 2020, 44).

Minuun tarinassa vetoaa kysymys siitä, miten tarina oikeastaan liittyy rakkauteen ja se, miten vastaus tähän kysymykseen tiivistyy ja kiteytyy Kankareen hienoissa kuvissa. Varmasti jokaisella on kokemuksia yksipuolisesta ihastumisesta tai kaukorakkaudesta, joiden kohteet eivät ehkä koskaan saa tietää ihailijastaan. Aapolle kohtaamiset ovat tärkeitä, sillä niissä hän tulee nähdyksi ja katseen avulla palauttaa tämän merkityksellisyyden kokemuksen myös toiselle osapuolelle. Minäkertojan mukaan ”Katseemme kohtaavat arasti mutta väistämättä… / …joka aamu siitä lähtien kun huomasimme toisemme. Tai tunnistimme, sanoisi joku mystiikkaan taipuvainen.” (Kallio 2020, 43). Ei tarvitse olla edes mystiikkaan taipuvainen ymmärtääkseen, miten inhimilliset kohtaamiset rakentuvat loppujen lopuksi hyvin pienistä asioista, kuten siitä, että tulee toisen ihmisen kohtaamaksi ja näkemäksi.

Eräänä päivänä kohtaaminen epäonnistuu mielen täyttävien huolenaiheiden vuoksi (Kallio & kumpp. 2020, 45).

Ehkä Aapo ja oranssitakkinen nainen tunnistavat toisissaan jonkinlaisen rutiinien täyttämän elämän tuottaman alakuloisuuden? Katseen kautta muodostuva side yhdistää nuoret tavalla, joka kuuluu olennaisena ihastumisen kuvioon. Kankareen taidokkaissa kuvissa nuorten kohtaamista ja kohtaamattomuutta on kuvattu tavalla, joka tuo esiin sarjakuvan hienoudet ihmissuhdetarinoiden välittäjänä. Hahmojen elekieleen on pakattuna tunteita niin paljon, ettei tulisi mieleenkään vaatia sanallistamista hahmojen päänsisäisestä myllerryksestä. Tarkkaan suunnitelluissa ja rajatuissa ruuduissa henkilöiden välinen dynamiikka on käsinkosketeltavaa ja ruudut kuvastavat samanaikaisesti kohtaamisten ohitse kiitävää ja pysäyttävää tunnelmaa. Upea toteutus, jota voisi hyvin käyttää esimerkkinä opetettaessa ja opiskeltaessa ihmishahmojen eleiden, ilmeiden ja katseiden merkitystä sarjakuvakerronnassa.

Mutta entä se rakkaus? Ei kai ihastus ole sama asia? Tämä kysymys ei loppujen lopuksi ole olennainen, sillä kaikki kokoelman tarinat ovat suhteessaan rakkauteen moniselitteisiä ja -tulkintaisia. Rakkautta voi tuntea rakastetun lisäksi omiin vanhempiin, ystäviin, kotiseutuun tai musiikkiin. Esipuheessa Kallio kirjoittaa, että "Jos rakkaus ei kiinnosta, ei sitten mikään." Bloggauksen alussa mainitsemaani korinttilaiskirjettä on käytetty kuvastamaan nimenomaan aviollisen rakkauden upeutta (alunperin rakkaudella on kuitenkin taidettu viitata jumalalliseen rakkauteen?), mutta rakkauden voi ymmärtää myös laajempana maailmaan ja toisiin ihmisiin suuntaavana voimana. Kankareen piirtämä tarina herättelee pohtimaan ihastumisen voiman lisäksi lähimmäisenrakkauden merkitystä. Satunnainen nuoruuden ihastus saattaa painua ajan myötä unholaan, mutta se saattaa myös opettaa jotain ihmisyydestä.

Kallio on vieraana Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla ja hänen haastatteluaan pääsee seuraamaan festivaalin Youtube-kanavalta lauantaina 5.9.2020 klo 13.00-14.00.

Tenavat-strippi löytyy teoksesta:

Schultz, Charles M. 1995: Ei ikä paina, Jaska Jokunen. Helsinki: Helsinki Media.

Tiitu Takalo: Memento mori (2020, WSOY) – tutkielma elämästä, kuolemasta ja kohtaamisista

Tiitu Takalon Memento mori -teoksen on julkaissut WSOY.

228-sivuisen teoksen kannessa taiteilija katsoo vakavana kohti lukijaa. Siniharmaalta pohjalta tuijottava omakuva on voimakas: kasvoilla leimuaa punasävyinen hehku ja pään yllä leijuu kirkkaanpunaisten verisuonten verkosto. Tiitu Takalon Memento mori ei ole helppo lukukokemus ja kansi ikään kuin varoittaa lukijaa teoksen vakavuudesta. Latinankielinen nimi Memento mori, eli muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi, puhuttelee lukijaa – samoin kuin taiteilijan kohti lukijaa suunnattu katse. ’Memento mori’ -aiheisessa kuvataiteessa kuolevaisuudesta muistuttavat usein pääkallot ja luurangot. Takalon teoksen kannessa taiteilijan pään ympärille muodostuu verisuonista sädekehän tai kypärän muotoinen verkosto, joka muistuttaa siitä, että hengissä pysymisemme on herkkien ja monimutkaisten, ruumiillisten ja materiaalisten lainalaisuuksien varassa. Punainen elinvoiman ja lämmön väri osuu vain osittain taiteilijan kasvoille jättäen kasvojen sivut siniharmaiksi, ikään kuin kuoleman koskettamiksi.

Memento mori on kertomus aivoverenvuodosta selviämisestä. Teos etenee kronologisesti kerraten tapahtumat aivoissa sijaitsevan verisuonen puhkeamisesta leikkaus- ja hoitotoimenpiteiden kautta pitkään paranemisprosessiin. Teoksen omakohtainen aihe on vakavuudessaan pysäyttävä, mutta niin on myös teoksen toteutus. Teoksessa riittää tutkittavaa monelle lukukerralle, mutta haluan nostaa esiin erityisesti värityksen, rytmin ja kasvojen merkityksen teoksen kerronnassa.

Jo vaikuttava kansikuva antaa osviittaa värityksen symbolisuudesta, jossa punaisen lämpimät sävyt viittaavat sekä tuskalliseen aivoverenvuotoon että elämässä kiinni pitäviin voimiin. Sinisen ja harmaan sävyt puolestaan kuvastavat sairastumis- ja paranemisprosessin eri vaiheissa esiin nousevaa väsymystä, lamaannusta ja työkyvyn menettämistä. Takalo on käyttänyt värejä taidokkaasti läpi tuotantonsa, mutta  mainittakoon tässä erityisesti Tampereella sijaitsevan Annikin puutalokorttelin historiaan paneutuva teos Minä, Mikko ja Annikki (2015, Suuri Kurpitsa) sekä sisällissodan punaisista naistaistelijoista kertova tarina sarjakuvakokoelmassa Sisaret 1918 (2018, Arktinen Banaani). Kumpikin teos on voittanut Sarjakuva-Finlandia -tunnustuspalkinnon.

Takalon tuotannolle tyypillistä on myös selkeä ja tehokas rytmitys, jonka hän luo värien lisäksi käyttämällä vaihtelevasti erilaisia ruutusommitelmia. Memento mori alkaa toistamalla 3x3-ruutusommitelmaa kolmen sivun verran, ja tämä säännöllinen ruudukko palaa teoksessa esimerkiksi kohdissa, jotka kuvastavat sairaalassa tehtyjen toimenpiteiden ja hetkien toisteisuutta. 3x3-sommitelman kanssa vaihtelevat 2x3-sommitelma ja tarkoin mietityt epäsäännöllisemmät ruutujaot, joiden avulla kertomus kulkee eteenpäin selkeästi ja johdonmukaisesti. Voisi sanoa jopa tehokkaasti, millä tarkoitan sitä, että ruutusommitelmien käytöstä huokuu harkittu ja kokemuksen myötä karttunut käsikirjoittamisen taito.

Sairaalassaoloajan toisteisuutta Takalo kuvaa käyttämällä rytmin apuvälineinä 3x3-ruudukkoa, mustia ruutuja ja punaista tehosteväriä (Takalo 2020, 41). Sivu on myös esimerkki Takalon taidosta käyttää kasvonilmeitä välittämään henkilöhahmojen tunteita.

Kuten alussa kirjoitin, lukija kohtaa teoksen käsiinsä saadessaan ensimmäiseksi taiteilijan kasvot ja katseen. Takalo on taituri kuvaamaan kasvonilmeitä ja käyttämään niitä tarinankerronnan keinoina. Teokseen rakentuu kasvoista myös eräänlainen metataso: kertomuksen alussa taiteilija irvistelee kameralle saadakseen taltioitua mahdollisimman kärsivän ilmeen tekeillä olevaa taideprojektia varten. Kärsivien kasvojen sarjasta muodostuu taideteos, jossa jokaiset kasvot kuvastavat maailmassa käynnissä olevia ja ihmishenkiä vaatineita konflikteja. Taiteilijan omien kasvonpiirteiden pohjalta vedostetut kasvot edustavat humanitaarisia kriisejä, jotka koostuvat tuhansien ja satojentuhansien ihmisten kärsimyksestä. Sarjakuvateoksessa taiteilijan omat kasvot ovat kuitenkin myös – ja ensisijaisesti – hänen oman kärsimyksensä kuvastajat. Kasvoilta heijastuvat niin sairastumisen tuottama kipu, kuolemanpelko, työkyvyn menettämisen myötä syntyvä ahdistus kuin positiivisemmatkin tunteet, kuten riemu sairaalaan vierailulle tulleen puolison näkemisestä. Tehokkaan kasvonilmeiden toteuttamisen kautta lukija pääsee seuraamaan intiimisti taiteilijan tunnetilojen vaihtumista matkalla, jonka varrella taiteilija käy tilinpäätöstä elämästään tilanteessa, jossa kuoleman mahdollisuus väijyy muuttuneen arjen yllä.

Kasvoilla ja katseilla on teoksessa myös merkitys kohtaamisen merkitsijöinä. Taiteilijaa sairaalassa hoitavat lääkärit asettavat hänet kyllä tutkivan katseensa alaisiksi, mutta eivät kohtaa häntä ihmisenä – toisin kuin empaattisempina kuvatut sairaanhoitajat. Kansikuvan suoraan lukijaan kohdistuvan katseen voikin tulkita olevan pyyntö kohdata taiteilija ja hänen tarinansa kaikessa inhimillisyydessään. Samalla taiteilijan lukijaan kohdistuva katse kenties muistuttaa lukijaa lukijan omasta inhimillisyydestä. Näin ainakin itse tulkitsin omalla kohdallani.

Memento mori odotti kirjahyllyssäni useamman kuukauden ennen kuin pystyin tarttumaan siihen. Osaksi syynä oli kuluneeseen vuoteen leimansa painanut koronapandemia ja siihen liittyvä huolikasauma ja osaksi se, että laajasti hehkutettuun teokseen muodostuu aina suuria odotuksia. Teosta on hehkutettu vuoden parhaana sarjakuvateoksena ja sen taidokkuutta on avannut kattavasti mm. Ville Pirinen laajassa kirjoituksessaan. Teos on kuitenkin kaiken hehkutuksensa ansainnut. Se onnistuu olemaan vaikuttava aiheeltaan, tarinankerronnaltaan ja visuaaliselta toteutukseltaan, joista kaikki yhdessä vaikuttavat myös siihen, että teoksen lukeminen on tunteisiin, elämänarvoihin ja ajatuksiin vetoava – tai niitä jopa ravisteleva – kokemus.

Tästä lähtien blogi päivittyy epäsäännöllisemmin äitiyslomalle jäämisen vuoksi. 

Kati Närhi: Ei mikään (2020, omakustanne)

Olen ihaillut Kati Närhen töitä jo vuosikausia. Sarjakuvataiteilijana ja kuvittajana työskentelevä Närhi tunnetaan erityisesti Paula Norosen Yökoulu-lastenkirjojen kuvittajana ja Agnes-sarjakuvatrilogiasta, jonka päätösosa Seitsemäs vieras sai Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon vuonna 2016. Itse tutustuin Närhen sarjakuviin ensimmäisen kerran vuonna 2001 julkaistun Hanki elämä -albumin myötä. Toinen toistaan hulvattomammat ja absurdimmat tarinat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Äkkivääryydessään sarjakuvat muistuttivat niin kanadalaisen Julie Doucet’n kuin 1990-luvulla sarjakuvillaan ilahduttaneen Anu Lavosen töitä (etsi käsiisi Lavosen Kallis maku -albumi ja ihastu surrealismin ja absurdin yhdistelmään!).

Närhen sarjakuvissa näennäinen arkipäiväisyys peittää alleen aina selittämättömiltä vaikuttavia mysteerejä hieman samaan tapaan kuin David Lynchin elokuva- ja tv-tuotanto. Selittämättömyys tuo mukanaan vaarantuntua, joka puolestaan herättää halun nähdä arkitodellisuuden taakse ja etsiä piilotettu totuus. Tähän haluun sekoittuu aina myös pelkoa turvallisuuden menettämisestä, mutta Lynchiin verrattuna Närhen teoksissa on valoisampi sävy, joka tuo mukanaan helpotuksen tunteen. Agnes-trilogia sopii luettavaksi nuoremmillekin lukijoille, ja trilogian teoksissa pikemmin flirttaillaan selittämättömyyden ja pelottavuuden kanssa kuin annettaisiin niille totaalinen valta.

Taiteilijalta tilattuna teos saapui elegantisti mustaan silkkipaperiin käärittynä.

Uusi Ei mikään -teos on aikuisille suunnattu kuvakirja, joka poikkeaa Närhen sarjakuvista pelkistetymmällä tyylillään niin kuvituksen kuin tarinankerronnankin suhteen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan tarina kietoutuu nimettömäksi jäävän kaupungin ja sen asukkaiden elämän kuvaukseen. Eräänä aamuna kaupungissa alkaa puhaltaa kylmä tuuli, jonka myötä ihmisten käyttäytyminen muuttuu radikaalisti. Asukkaat alkavat kärsiä alakuloisuudesta, lamaannuksesta, väkivaltaisista ajatuksista, huonosta itsetunnosta ja surumielisyydestä. Kaupungin kadut tyhjenevät ja liikkeet suljetaan suuren alakulon vuoksi. Kaupungin päättäjät pähkäilevät, onko alakulo levinnyt kaupunkiin sen ulkopuolelta tulleiden ihmisten mukana, ja voisiko ongelman ratkaista pakkokeinoin määräämällä ihmiset hymyilemään.

Ajatusketjut ongelman alkuperästä ja pakkotoimista kytkevät Närhen teoksen viime kuukausien koronapandemiaan. Teos ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja yhteys pandemiaan onkin sattumaa. Galleria Kuvituksen podcastissa alakulo liitetään masennukseen, ja tämä onkin kutkuttava tulkintavaihtoehto. Masennus koetaan usein yksilön sairaudeksi, mutta teoksessa siitä kärsii kokonainen kaupunki, jolloin myös päättäjien on herättävä aktiivisesti pohtimaan keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Tässä mielessä määräys pakollisesta hymyilemisestä kuulostaa yhtä aikaa absurdilta ja samastuttavalta: nykyisessä pärjäämisen ja menestymisen kulttuurissa yksilön ajatellaan usein olevan oman onnensa seppä ja positiivisen ajattelun olevan avain hyvinvointiin.

Jos hymyilisit enemmän, ehkä tuntisit itsesi onnellisemmaksi. Vai miten se menikään?

Vaikka Närhen teosta tulkitsisi kuvauksena pandemiasta tai masennuksesta, on se kuitenkin monitulkintainen eli monille tulkinnoille avoin teos. Teosta voi tulkita kollektiivin (kaupungin) tai yksilöiden näkökulmasta ja siitä voi poimia omasta elämästä tuttuja tuntemuksia ja kokemuksia masennuksen vaikutuksista. Suurten teemojen ylle kutoutuu Närhen viehättävä kuvitustyyli, joka on saanut inspiraatiota mm. viktoriaanista painokuvista, ja yhdistää tussipiirroksen kirkkaisiin ja selkeisiin väripintoihin. Esikuvinaan Närhi on maininnut mm. Edward Goreyn (1925 - 2000), jonka vaikutukset näkyvät paitsi viktoriaanisuuden ihannointina myös Närhen teoksille tyypillisessä absurdissa ja mustassa huumorissa. Myös hahmosuunnittelu rakentaa Närhen teokseen oman tasonsa: nyky-yhteiskunnan ongelmiin kytkeytyvät teemat tulevat Ei mikään -teoksessa käsitellyiksi vanhoista suomalaisista elokuvista innoituksensa saaneiden henkilöhahmojen kautta.

Kuvan ja sanan vuorovaikutuksen osalta Närhen teoksissa viehättää tarkoin mietitty rytmitys ja eräänlainen leikkisyys. Närhi uskaltaa jättää lukijalle tilaa kytkeä yhteen sanat ja kuvat sekä vertailla niissä luettua ja nähtyä. Sen vuoksi erityisen herkullisia ovat Ei mikään -teoksen kuvituksen yksityiskohdat, jotka bongattuina voivat vaikuttaa jopa siihen, miten tarinan käänteet ymmärretään – tai jäävätkö ne ymmärtämättä.

Teosta voi tilata ainakin taiteilijan kotisivujen kautta.

Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket (osa 2)

Tässä seuraa jatkoa viime viikolla aloittamaani postaukseen, jossa listasin puolet kärkikymmenikköön valitsemistani mieleenpainuneimmista sarjakuvahetkistä. Heti seuraavassa kuvauksessa on juonipaljastus teoksen lopusta, muissa näin dramaattista paljastusvaaraa ei ole.

5. Pentti Otsamo: Kahvitauko (Like, 2012)

Kahvitauko on tarina pienen lapsen äidistä, joka huomaa kahvipurkkinsa tyhjentyneen. Kahvinhimo ajaa hänet ensin pinkomaan juoksujalkaa markettiin, mutta kauppareissu epäonnistuu, kun huoli kotona yksin päiväunia nukkuvasta lapsesta valtaa naisen mielen. Myöskään naapureista ei ole paljon apua, ja yhteen naapuriin tutustuessaan naisen tie vie mielikuvitukselle matkalle kahvipavun alkulähteille. Ja nyt seuraa SPOILERI elikkäs JUONIPALJASTUS tarinan lopusta: Lopussa nainen herää sängystään ja näkee, kuinka hänen yhtäkkiä aikuiseksi kasvanut poikansa tuo hänelle kupillisen kahvia. Poikaansa epäuskoisena tuijottava nainen puhkeaa kyyneliin.

Otsamo 2012: Kahvitauko, s. 60.

Otsamolla on taito yhdistää arjen kuvauksia suuriin teemoihin ikään kuin huomaamatta. Samoin hän osaa kuvata ihmiselon tuntemuksia ilosta suruun tavalla, joka ei jätä ainakaan minua kylmäksi. Kahvitauossa aika ja paikka muuttavat muotoaan niin, että yksittäisen ihmisen kertomus muuttuu kertomukseksi ihmiskunnasta. Äidin rakkaus lastaan kohtaan muuttuu niin ikään pieneen lapseen kohdistetusta huolesta huomioksi siitä, miten pieni lapsi onkin yhtäkkiä kasvanut aikuiseksi mieheksi. Otsamo ei selittele, vaan antaa kuvien puhua puolestaan. Väliin teoksesta puuttuvat sanat kokonaan ja tarinan kuljetus nojaa pelkästään kuvalliseen kerrontaan. Tämä antaa lukijalle rauhan pohtia tapahtumia ja tunnelmia itse.

4. Anna Sailamaa: Ollaan nätisti (Huuda Huuda, 2008)

Sailamaan Ollaan nätisti on kokoelma eri tyyleillä piirrettyjä lyhyitä novelleja, jotka kiertyvät perheenjäsenten ympärille: mummon, siskon, äidin, veljen ja isän. Neljässä ensimmäisessä novellissa kerronta etenee perheenjäsenten välisen dialogin avulla, mutta viimeisessä novellissa kertojana toimii perheen vanhin tytär. Poimin suosikkikohtaukseni juuri tästä Isä-novellista, vaikka kaikki teoksen novellit ovat herkkyydessään ja tarkkanäköisyydessään mieleenpainuvia. 

Isä-novelli on jäänyt eniten mieleeni, sillä siinä naiivin lapsen näkökulma limittyy hetken kuvauksiin isän ja lasten matkasta ensin kenkäkauppaan ja sitten isoäidin syntymäpäiville. Kertoja on kolmilapsisen perheen vanhin tytär, joka seuraa vierestä nuorempien sisarusten keskinäistä kahinointia. Isä yrittää pitää yhtäältä kuria ja toisaalta saada hoidetuksi matkan syyt: esikoiselle pitää ostaa uudet kengät ja isoäidille hankkia syntymäpäiväkukat.

Sailamaa 2008: Ollaan nätisti, ei sivunumerointia.

Sanallisen ja kuvallisen kerronnan välille muodostuu ihana kitka: lapsikertojan puheessa kuultavat äidiltä ja isältä peräisin olevat opetukset ja kuvissa nähdään, kuinka pienemmät sisarukset teutaroivat ja riehuvat. Sarjakuvasta välittyy mielestäni hienosti esikoiselle usein asetettu vastuullinen rooli: siinä missä pienemmät sisarukset saavat riehua kenkäkaupassa, on esikoisen ”osoitettava hieman omatoimisuutta” kenkien valinnassa ja oltava reipas. Oman viehätyksensä sarjakuvaan luo se, että lapsikertojan näkökulma raottuu pikkuhiljaa, ruutujen ja sivujen välisten siirtymien rytmittäessä kerrontaa tehden siitä hidasta ja mietiskelevää.

3. Kati Kovács: Mikään EI estä meitä… (Ilmestynyt teoksessa Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa, Arktinen Banaani, 2008)

Tämä Kovácsin lyhyt sarjakuva on ollut minulle pitkään tärkeä tsemppaaja ja sen vuoksi pääsee mieleenpainuvimpien sarjakuvahetkien listalle. Sarjakuva kertoo siitä, kuinka olemme vapaat tekemään mitä haluamme, käyttämään aikaamme miten haluamme ja kenen kanssa haluamme. Humorististen esimerkkien kautta sarjakuva etenee kuitenkin siihen oivallukseen, että usein vapautumisen esteenä on mielemme rajoittuneisuus: rakennamme päämme sisään esteitä, jotka rajoittavat sitä, miten elämme elämäämme. 

Kovács kuvaa mielen esteitä päähenkilön pään ympärillä olevan häkin avulla: samalla, kun päähenkilö on pahoillaan siitä, että on tullut rakentaneeksi toimintaansa rajoittavan häkkyrän, on hän vähän tyytyväinen siitä, että häkki tuottaa turvallisuudentunteen. Tämä sarjakuva oli yhteen aikaan työhuoneeni seinällä muistuttamassa minua siitä, että usein oma mieli on se, joka on ensimmäisenä huutamassa ”et pysty, et osaa!”. (Seinällä oli tsemppaamassa myös kuva Muodin huipulle -tv-sarjan kuulusta mentorista Tim Gunnista, jonka ohjeistuksen otin omakseni: "Make it work".)

Kovács 2008: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa, s.13.

2. Hanneriina Moisseinen: Kannas (Kreegah Bundolo, 2016)

Tähän teokseen minulla on vahva emotionaalinen tunneside, koska omat sukujuureni ovat rajantakaisessa Karjalassa. Moisseisen teos yhdistää sarjakuvakerrontaa ja arkistovalokuvia jatkosodasta. Teoksessa kuvataan, kuinka sota pakotti Karjalassa asuvat lähtemään kotoaan ja ottamaan mukaan sen omaisuuden, minkä pystyivät. Monelle tämä tarkoitti karjaa, jonka kulkemista ihmisten rinnalla Moisseinen kuvaa herkästi lyijykynäpiirroksissaan. Muistan oman mummuni kertoneen minulle, että kun evakuoimiskäsky tuli, joutui hänkin taluttamaan lehmää jalkapatikassa kymmenien kilometrien matkan. Siksi koskettavimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi sivuksi Moisseisen teoksesta on minulle muodostunut kohtaus, jossa naiset taluttavat karjaa maantiellä. Olen kirjoittanut Kannaksesta pidemmän jutun Mustekala-lehteen, joten sieltä voi lukea lisää ajatuksiani teoksesta. 

Moisseinen 2016: Kannas, s. 25.

1. Tommi Musturi: Toinen Toivon kirja (Like, 2007)

Viisiosainen Toivon kirja -sarja kuvaa päähenkilö-Toivon elämää vaimonsa kanssa. Toivo vaikuttaa eläkeläiseltä, jolla on käsissään aikaa pohtia elämää ja sen ikiaikaisia arvoituksia. Toisessa osassa Toivon mielessä on erityisesti elämän rajallisuus. 

Lempikohtauksessani Toivo istuu ulkohuussissa seuranaan yksisilmäinen nallekarhu. Yön hiljaisuudessa Toivon valtaa eksistentiaalinen pohdinta, jossa elämä kulkee lapsuuden iloista nuoruuden taistelujen kautta raskaaseen keski-ikään. Minua viehättää kohtauksen näennäinen yksinkertaisuus, jonka alle piiloutuu monia merkityskerroksia. Ensinnäkin Toivon mietteet eivät jätä rauhaan: miten niin nuoruus päättyy, kun päästää sanan ensimmäisen kerran huuliltaan? Mikä on tuo sana? Lisäksi kohtauksessa on mieleenpainuvaa kuvakerrontaa, jossa ympyränmuoto toistuu aukeamalla useassa ruudussa alkaen taivaalla kumottavasta täysikuusta päättyen yksin pimeään huussiin jätetyn nallen nappisilmään. Symboliikka pakahduttaa joka lukukerralla.

Musturi 2007: Toinen Toivon kirja, ei sivunumerointia.

Musturi 2007: Toinen Toivon kirja, ei sivunumerointia.

Tässä olivat omat mieleenpainuneimmat sarjakuvahetkeni suomalaisen sarjakuvan parista. Nyt on sinun vuorosi: mihin sivuihin tai ruutuihin palaat yhä uudelleen tai mitkä teokset ovat jääneet mielesi perukoille kutkuttelemaan mielikuvitusta, herättäneet ajattelemaan tai nostattaneet pintaan odottamattomia tunteita?

Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket (osa 1)

Joissakin sarjakuva-aiheisissa blogeissa on kiertänyt kevään aikana haaste, jossa pyydetään listaamaan kymmenen mieleenpainuvinta sarjakuvahetkeä (esim. Hyllyy ja Suomi-Rivendell-Asgard). Sen, mikä mieleenpainuvuuden asteen määrittää, päättää tietenkin kukin lukija ja listan tekijä. Päätin itse listata mieleeni jääneitä kohtauksia, ruutuja tai sivuja suomalaisesta sarjakuvasta ja rajasin teokset niihin, jotka löytyvät omasta kirjahyllystäni. Jos olisin pohtinut asiaa pitkään ilman rajauksia, tätä blogipostausta tuskin olisi koskaan syntynyt. Maantieteellisen rajauksen takia ulkopuolelle jäi esimerkiksi suosikkikohtaukseni Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvasta ja lempistrippini Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -sarjakuvasta. Myös yksi Christer Nuutisen sarjakuva jäi harmittavasti listauksen ulkopuolelle, sillä en arkistojeni penkomisesta huolimatta löytänyt sitä sarjakuvalehteä, jossa ko. sarjakuva on.

Hyllyy-blogin Eeron tavoin listaltani löytyy erityisesti kuvauksia pienistä ja liikuttavista hetkistä, jotka omassa tapauksessani ovat usein ihmisten välisiä kohtaamisia ja vuoropuheluja. Listalta löytyy kuitenkin myös monologeja, eksistentiaalisia pohdiskeluja ja mielestäni vaikuttavia esimerkkejä siitä, miten sarjakuvassa kuva ja sana ovat vuorovaikutuksessa luoden ironisia tai muuten monitasoisia merkityksiä.

Listan teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä niin, että ykkönen puristaisi minusta ulos eniten tunteikkaita parahduksia, vaan listasin teokset sattumanvaraiseen järjestykseen. Listan valmistuttua yllätyin siitä, että suurin osa teoksista on ilmestynyt 2000- ja 2010-luvun taitteessa. Olin vuonna 2013 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadin jäsen, joten se luku-urakka selittää ainakin muutamaa listalleni päätynyttä teosta. Tuolloin tuli perehdyttyä kymmeniin Suomessa vuonna 2012 julkaistuihin sarjakuvateoksiin.

Jotta postauksesta ei tulisi liian pitkä, esittelen teokset kahdessa osassa. Ensi viikolla seuraa siis toinen osa!

10. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY, 2012)

Mustasuon mysteeri on kolmiosaisen Agnes-sarjan toinen osa. Teosten päähenkilö on nuori Agnes-tyttö, joka Mustasuon mysteeri -teoksessa opiskelee tytöille varatussa sisäoppilaitoksessa ja selvittää siellä tapahtuvia oppilaiden katoamisia. Agnesin tyyli on hurmaava: ulkonäöltään Addamsin perheen Wednesday-tyttöä muistuttava lettipää on oivallisen mielikuvituksen omaava seikkailija ja lakonisuudessaan riemastuttavan pikkuvanha kertoja.

Närhen sarjakuvat ovat suosikkejani siinä, miten kuvan ja sanan vuorovaikutus tuottaa sarjakuvakerrontaan ironiaa. Ironia on usein ajateltu päinvastaisuuden avulla: sanotaan yhtä, mutta tarkoitetaan toista. Sarjakuvassa ironiaa syntyy esimerkiksi silloin, kun sanojen avulla kerrotaan yhtä ja kuvissa näytetään päinvastaista. Yksi suosikkikohtiani on teoksessa ruutu, jossa Agnes kuvailee, kuinka hän opiskelee koulussa ranskaa, kuulemma kaunista kieltä. En vain pääse yli siitä, miten paljon minua alkaa aina naurattaa ranskanopettajan pyyntö ja lasten perässä toistama lause: söö syi ööröö! Fraasia toistavien tyttöjen ilmeet vaihtelevat välinpitämättömästä miltei aggressiiviseen ja muodostavat siten riemastuttavan kontrastin opettajan elegantin olemuksen ja elekielen kanssa. Teoksessa on lukuisia muitakin hykerryttäviä kohtia, kuten Närhen sarjakuvissa yleisestikin aina esikoisteoksesta lähtien (Hanki elämä, 1996).

Närhi 2012: Mustasuon mysteeri, s. 15 (yhden ruudun katkelma).

9. Pauli Kallio & Sami Toivonen: Ihmisen riittämättömyydestä (julkaistu mm. Sami Toivosen kokoelmassa Ihmisen riittämättömyydestä ja muista ominaisuuksista [Suuri Kurpitsa 1990] ja Pauli Kallion sarjakuvakokoelmassa Sarjakuvanovellit 1984-2009 [Suuri Kurpitsa, 2009])

Tämän lyhyen sarjakuvan tunnelma on jäänyt mieleeni ensilukemisesta alkaen. Tarina itsessään on hieman absurdi: minäkertoja kuvailee, kuinka hän tapaa Åsan, unelmiensa naisen, mutta naisen rehottavat kainalokarvat aiheuttavat suhteen nuupahtamisen. Lopuksi minäkertoja voivottelee sitä, että ei päässyt yli karvoituksen tuottamasta inhotuksen tunteestaan, vaan antoi suhteen mennä myttyyn.

Sarjakuvan voi toki lukea kirjaimellisesti kuvauksena siitä, kuinka naisten karvoitus on miesten mielestä ällöttävää ja että tällaisia kulttuurisia odotuksia vastaan taistelevat naiset ovat tuomittuja epäonnistumaan rakkauselämässään. Sarjakuvassa ei kuitenkaan ole mielestäni kysymys vain tästä, vaan karvojen alta paljastuu paljon monimutkaisempi inhimillisen riittämättömyyden tematiikka. Kainalokarvojen tilalla voisi olla kertomuksessa myös jokin aivan toinen syy, jonka vuoksi henkilöiden välinen suhde ei toimi. Päällimmäisenä tunteena sarjakuvassa kulkee (näennäisen huumorin alla) suru siitä, että joskus ihmissuhteet eivät vain toimi jostakin miltei käsittämättömästä syystä. Suhteen toinen osapuoli saattaa olla aivan ihana, mutta suhteen esteeksi nouseekin oma rajallisuus. Tämän syvällisen tason lisäksi sarjakuvassa on minua aina ihastuttanut Åsan itsevarma, elinvoimainen ja kaunis hahmo, minkä vuoksi erityisesti tämä seuraava ruutu on iskostunut mieleeni.

Kallio & Toivonen 1990: Ihmisen riittämättömyydestä, s. 42 (yhden ruudun katkelma).

8. Emmi Nieminen: Keskiviikko (Kumiorava, 2012)

Niemisen teos on kertomus päähenkilön suhteesta alkoholisoituneeseen isäänsä. Aikuistunut päähenkilö näkee isäänsä pitkästä aikaa aikeenaan saada välit selvitettyä. Tapaaminen menee kuitenkin pieleen, kun isä alkaa syyllistää tytärtään perheen toimimattomuudesta eikä ota vastuuta omista virheistään. Tämä johtaa päähenkilön murtumiseen, minkä Nieminen kuvaa visuaalisesti oivaltavalla tavalla. Ruutu ruudulta päähenkilö muuttuu takaisin lapseksi ja tapaamispaikkana toimiva hampurilaisravintola alkaa sortua tytön ja isän ympärillä. Lapseksi muuttuminen kuvastaa hienosti voimattomuuden ja haavoittuvuuden tunteita, joita tyttö kokee satuttavassa isäsuhteessaan. Valitsemassani kohtauksessa isä syyttää muita perheenjäseniä eikä huomaa edessä istuvan tyttärensä pahaa oloa.

Nieminen 2012: Keskiviikko, s. 15.

7. Mika Lietzén: Tarinoita lännestä – neljä novellia (Asema, 2007)

Tarina Humalistonkadulta -novellissa ohikulkija näkee kadulla humalaisena makaavan miehen, jolle hän päättää soittaa apua. Ambulanssia odottaessaan ohikulkija pohtii itsekseen kadulla makaavan miehen elämää: miksi mies on juonut itsensä niin kovaan humalaan, että hän ei pysty huolehtimaan itsestään? Neutraali pohdinta vaihtuu suuttumukseen siitä, että joku laittaa itsensä niin pahaan jamaan, ettei pystyssä pysy. Ärtymystä seuraa kuitenkin yllättäväkin huomio siitä, että ohikulkijan oma elämä on pielessä ja humalaista unta nukkuva mies näyttää levolliselta kuin enkeli.

Lietzénin vähäeleinen kuvakieli leikittelee kuvakulmilla ja karsii kuvista kaiken muun kuin toisensa kohtaavat ihmiset. Vaikka tapahtumapaikka on identifioitu novellin nimessä, paikan visuaalisen kuvauksen puuttuminen muuttaa kohtauksen yleisinhimilliseksi: kohtaaminen voisi sattua missä vain. Vaikka kadulla makaava mies ei koskaan itse saakaan kertoa tarinaansa, sarjakuva ei mielestäni toiseuta häntä säälin, pilkan tai ihmettelyn kohteeksi, vaan ohikulkijan pohdintojen kautta lukijan on mahdollista harjoitella empatiakykyään, toisen ihmisen asemaan asettautumista, vaikka se välillä vaikeaa onkin.

Lietzén 2007: Tarinoita lännestä - neljä novellia, ei sivunumerointia.

6. Mari Ahokoivu: Löydä minut tästä kaupungista (Asema, 2009)

Ahokoivun sarjakuva on lyyrisen kaunis ja monikerroksinen kertomus yksinäisyydestä. Suureen kaupunkiin muuttanut päähenkilö tuntee yksinäisyyttä, mitä lohduttamaan saapuu manipulatiivinen ja pelottavakin hahmo. Hahmo ei päästä päähenkilöä otteestaan, vaan vakuuttelee, että hänen seuransa on riittävää eikä päähenkilön tarvitse etsiytyä ihmisten seuraan. Ahokoivun viivapiirrostekniikka on erittäin hienostunutta ja teoksen kaupunkikuvaus miltei maagista. Maagisuutta lisää tarinalinja ihmismäisiä piirteitä omaavasta kissasta, joka kokee pienuudentunnetta ja alemmuutta muita kohtaan. Koska olen aina ollut ”kissaihminen”, minua on viehättänyt ajatus ymmärtää kissojen ajatuksia. Siksi minua ovat kirjallisuudessa kiehtoneet puhuvien kissojen kuvaukset (mm. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan; Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia) ja kertomukset, joissa ihmiset saavat kyvyn kommunikoida kissojen kanssa (Haruki Murakamin Kafka rannalla). 

Ahokoivun teoksessa minua ihastuttaa (kissan lisäksi) pohdiskeleva sävy, jossa ahdistaviakin yksinäisyyden tunteita käsitellään tavalla, joka mahdollistaa monenlaiset tulkinnat. Mielensisäisiä dialogeja kuvaavissa sarjakuvissa on yleistä käyttää jonkinlaista itsestä ulkoistettua hahmoa, esimerkiksi varjoa tai peilikuvaa, kuvastamaan sisäistä vuoropuhelua. Olen kirjoittanut aiheesta lyhyen artikkelin, joka on luettavissa Kuti-lehdessä ja loppuvuonna 2019 ilmestyneessä Jätti-Kuti -antologiassa. Ahokoivun teoksessa varjohahmoja ja kaksoisolentoja on useita, mikä lisää teoksen monitulkintaisuutta. Mieleenpainuneimmaksi kohdaksi Ahokoivun teoksesta valitsin sivun, jolla päähenkilö keskustelee pelkojaan (?) edustavan hahmon kanssa. Kohtauksessa tiivistyy mielestäni hyvin se, miten päänsisäiset äänet voivat joskus alkaa dominoida ja hallita ihmisen käyttäytymistä haitallisella tavalla.

Ahokoivu 2009: Löydä minut tästä kaupungista, ei sivunumerointia.

Seuraavat viisi mieleenpainuneinta sarjakuvahetkeä luvassa viikon päästä! Mitkä sarjakuvahetket ovat jääneet sinun mieleesi?

Sarjakuvapäiväkirjoja: (ainakin) kolme suosikkiani

Sarjakuvapäiväkirja genrenä on kiinnostanut minua jo pitkään, ja kirjahyllystäni löytyykin monta genren edustajaa. Tässä postauksessa esittelen itseäni kiehtovia teoksia ja vinkkailen monien muidenkin genren edustajien pariin.

Toisen ihmisen elämään kurkistaminen tarjoaa niin pakoreitin ulos oman elämän arkisuudesta kuin mahdollisuuden nähdä samankaltaisten rutiinien täyttävän myös sarjakuvataiteilijoiden elämän. Arkisuus, jokapäiväisyys ja toistuvuus voisivat olla luotaantyöntäviä ominaisuuksia, mutta sarjakuvapäiväkirjat paljastavat aina parhaimmillaan tekijänsä elämästä myös jotain lukijalle uutta tai vierasta: ai, tuo tekee noin ja ajattelee tuolla tavalla! Kyse on siis ainakin minun kohdallani tasapainosta tuttuudentunteen ja uteliaisuuden välillä: jonkun toisen elämä näyttää jotenkin aina jännemmältä kuin oma, vaikka se perustaltaan olisikin sitä samaa kahvinjuontia ja hampaidenpesua kuin itselläkin. (Miten muuten tuntuukin siltä, että sitä on _aina_ pesemässä hampaita, vaikka sen tekee vain kahdesti päivässä? Ehkä kylpyhuoneen peiliin tuijottelu pakottaa aina jonkinlaisen itsetietoisuuden heräämiseen…)

Genren kohdalla on sarjakuvatutkimuksessa puhuttu autenttisuuden vaatimuksesta: siitä, että ollakseen uskottava ja lunastaakseen lukijansa odotukset sarjakuvapäiväkirjan on pyrittävä kuvaamaan elämää totuudenmukaisesti ja paljastaen tekijänsä huonotkin puolet. Arkisesta aherruksesta tuskailu, lastenhoidon rutiinien aiheuttama turtumus tai vaikkapa oma turhamaisuus ovat kuitenkin siinä mielessä yleisinhimillisiä aiheita, että niistä löytyy kosketuspintaa monille, vaikka aiheiden käsittelytapa olisikin henkilökohtainen.

Koronapandemian vuoksi monet ihmiset ovat viettäneet sosiaalisesti rajoitetumpaa elämää viime kuukausien ajan: ystävien näkeminen, ravintoloissa ja baareissa käyminen sekä kaikenlainen matkustaminen on ollut vähäistä jollei jopa mahdotonta. Siinä mielessä kirjahyllystä löytyvien sarjakuvapäiväkirjojen lukeminen tuntuu eksoottiselta aikamatkalta jonnekin toiseen todellisuuteen, jossa on tavallista matkustaa maailman toiselle puolelle nauttimaan lomasta, dokata kavereitten kanssa baarissa tai käydä museoissa, elokuvateattereissa ja galleria-avajaisissa.

Poimintoja kirjahyllystä:

1)  Sarjakuvapäivät (Suuri Kurpitsa, 2001)

Suuren Kurpitsan 20-vuotisjuhlajulkaisu koostuu 12 sarjakuvataiteilijan kuukauden mittaisista päiväkirjamerkinnöistä. Mukana ovat mm. Kati Rapia, Christer Nuutinen, Katja Tukiainen, Ville Pirinen ja Johanna Rojola, jotka ovat tuttuja Suuren Kurpitsan muista julkaisuista ja yhteistyökuvioista sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallion kanssa. Miltei 20 vuotta sitten julkaistuun teokseen osallistuneet taiteilijat ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toki myös omista projekteistaan ja julkaisuistaan.

Monissa päiväkirjamerkinnöissä taiteilijat matkustavat (esim. Teneriffalle, Intiaan, Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle), mutta monissa merkinnöissä kuvataan myös tavalliseen arkeen kuuluvia asioita, kuten lasten hammaslääkärikäyntejä, polkupyörän renkaiden vaihtoa ja luonnon ihmettelyä. Sarjakuvista myös tunnistaa itsellekin tuttuja tunnetiloja, kuten saamattomuutta kotitöiden suhteen, töiden siirtämisestä johtuvaa jahkailun tuskaa ja iloa flunssan selättämisestä tai hyvästä keikkaelämyksestä. 

Yllättävän yksinäisyyden sattuessa voi kokeilla Christer Nuutisen vinkkiä. (Sarjakuvapäivät s.196) 

Sarjakuvapäivät sai jatko-osan vuonna 2018, kun Solja Järvenpää toimitti Vuoden sarjakuva -teoksen (Suuri Kurpitsa, 2018). Teos rakentaa hienon kontrastin edeltäjäänsä: taiteilijat ovat vaihtuneet, mutta heidän lisäkseen myös sarjakuvan aiheet, sillä tällä kertaa mukana on enemmän kuvauksia lapsiperhearjesta.

Palatakseni 2000-luvun alun teokseen ja autenttisuuden vaatimukseen: Johanna Rojolan päiväkirjassa taiteilija pohtii päiväkirjan ja todellisuuden suhdetta. Hänen mukaansa tapahtumat tulee aina tulkittua ja tarinallistettua jollain tavalla, kun ne kirjaa ylös. Päiväkirjan vaatima päivittäinen muistiin kirjaaminen estää asioiden näkemisen osana kokonaisuutta, mikä Rojolan mukaan vaikeuttaa piirtämistä: ”Pari päivää myöhemmin koettu on selkeämpää, erottaa tärkeän ja vähemmän tärkeän. Tulee parempi juttu.” (s. 354). 

Johanna Rojolan sarjakuvaminä pohtii päiväkirjamerkintöjen välittömyyden vaatimusta (Sarjakuvapäivät s. 354). 

Vaikka epämääräisyys on häirinnyt sarjakuvapäiväkirjan tekijää, on se kuitenkin yksi genren ominaispiirteistä: fragmentaarisuus erottaa sarjakuvapäiväkirjan läheisestä genrestä eli omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta. (Aiheesta on kirjoittanut lisää Juliana Hyrri Aalto-yliopistoon tekemässään opinnäytetyössä.) Omaelämäkerrallinen sarjakuvateos on usein editoitu ja mietitty kokonaisuus siinä missä sarjakuvapäiväkirja on päivittäisten fragmenttien virtaa, mistä hyvä esimerkki on seuraava hyllystäni löytyvä teos. 

2) Julie Doucet: 365 Days (Drawn & Quarterly, 2007)

Aivan kuten Suuren Kurpitsan Sarjakuvapäivät, myös Doucet’n teos kattaa vuoden jokaisen päivän. Erotuksena toimii se, että Doucet vastaa päiväkirjamerkinnöistä yksin. Sarjakuvassa onkin monia merkintöjä, joissa tekijä ”paljastaa” turhautumisensa koko projektia kohtaan: mitä järkeä oli ehdottaa kustantajalle vuoden mittaista projektia ja mitkä tehdyistä sivuista olisivat lopulta sellaisia, jotka kannattaisi/kehtaisi julkaista. Tyylilleen ominaiseen tapaan Doucet tarjoilee päiväkirjamerkintänsä visuaalisena sekamelskana, yksityiskohtien vinhana pyörteenä, joka kirjaimellisesti pakottaa kääntelemään teosta, jotta kaikki käsin kirjoitetut tekstit ja piirrokselliset yksityiskohdat on mahdollista lukea.

Doucet käyttää sarjakuvapäiväkirjassaan kollaasia ja kuva-sana-yhdistelmiä, jotka pakottavat tarkastelemaan jokaista sivua (päivää) omana kokonaisuutenaan (Doucet 2007, ei sivunumerointia).

Tässä mielessä Doucet’n teos pakottaa myös lukijan hidastamaan ja arvostamaan taiteilijan prosessin intensiivisyyttä: vuoden jokaisena päivänä työstettyä teosta ei voi kokemukseni mukaan lukea nopeasti (ainakaan ilman ohimoille ilmaantuvaa jyskyttävää päänsärkyä). Lukukokemus on kuitenkin myös jossain määrin tuskastuttava: Doucet'n teoksessa korostuu se, miten arkiset muistiinpanot ovat toisinaan merkityksellisiä vain tekijälleen itselleen. Päivän tapahtumien raportoiminen alkaa lukemisen aikana käydä toisteiseksi, minkä vuoksi Doucet'n teos on parhaimmillaan palasina nautittuna.

Viivapiirrosten seassa kulkee kollaaseja ja sivut on pakattu täyteen karikatyyrimäisiä hahmoja sekä koukeroisena kulkevaa käsinkirjoitettua tekstiä. Doucet-fanille kirja on kurkistus työteliään kanadalaisen taiteilijan arkeen, jota rytmittävät monille taidealalla työskenteleville tutut syklit apurahojen hausta jatkuvaan kirjeenvaihtoon kustantajien ja muiden alan toimijoiden kanssa. Doucet’sta lupaan kirjoittaa vielä oman postauksen, sen verran hänen töitään fanitan!

Jos haluaa kurkistaa taiteenteon prosesseihin myös muiden sarjakuvapäiväkirjojen kautta, suosittelen Kati Kovácsin Silmä ulos -teosta (Asema, 2005), joka sisältää päiväkirjamerkintöjen lisäksi luonnoksia ja käsikirjoitusideoita Kovácsin sarjakuvaprojekteista. Teos sisältää myös hulvattomia matkakuvauksia, joissa Italiassa asuva taiteilija kirjaa ylös havaintojaan eri maiden kansalaisista, lentokentistä ja ihmisten käyttäytymisestä lentokoneessa. Teoksen keskiössä on taiteilijalle tärkeä kyky ja taito havainnoida ympäristöään: ihmisten tuijottelu ja havaintojen ylös merkitseminen johtaa ihmiselon ihmeellisyyksien luo.

3) Karri Laitinen: Kafkan tutti (Kreegah Bundolo, 2008)

Laitisen teos on lapsiperhesarjakuvaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Teos alkaa sarjakuvalla, jossa sängystään heräävä taiteilija huomaa selkänsä ihoon tiukasti liimautuneen tutin. Tutti ei irtoa ja taiteilija intoutuu vertaamaan tilannetta Franz Kafkan Muodonmuutos-novelliin, jossa kovakuoriaiseksi muuttuneen Gregor Samsan selkäpanssariin jumittuneet omenat alkavat pikkuhiljaa mädäntyä kuvastaen päähenkilön jatkuvasti alenevaa tilaa. Taiteilija ei ole tutin suhteen kuitenkaan pessimistinen, vaan näkee tilanteessa komiikkaa, jota hän yrittää selittää nukkuvalle puolisolleen. Komiikka välittyy kuitenkin lähinnä vain sarjakuvan lukijalle, sillä taiteilijan puoliso arvostaa kirjallisuusvertauksen sijaan enemmän lapsiperhearjessa kortilla olevaa unta.

Sarjakuvan Karri herää siihen, että selkään on liimautunut lapsen tutti. Arkisen banaali ja samalla outo tilanne johtaa kafkamaisiin pohdintoihin. (Laitinen 2008, 3).

Laitisen sarjakuva kuuluu samaan ryhmään Ville Rannan muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Isi on vähän väsynyt -teoksen kanssa (Asema, 2005). Myös Ranta keskittyy kuvaamaan lapsiperheen arkea mutta Laitista enemmän hänen pohdintojaan siivittää huoli oman taiteilijuuden ja perhearjen sovittamattomuudesta. Sekä Laitisella että Rannalla on teoksissaan luonnosmainen tyyli ja kummassakin tuodaan esille sitä, miten sarjakuvapäiväkirjan tekeminen pitää sovittaa päivän muiden askareiden lomaan. Rannalta ilmestyi vuonna 2014 eräänlainen jatko-osa Isi on vähän väsynyt -teokselle, Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014), jossa taiteilija on vuosien jälkeen samassa tilanteessa kuin aiemminkin: miten sovittaa yhteen oma taiteilijuus ja pikkulapsiperheen (ja lisäksi uusperheen) vaatimukset?

Sekä Laitisen että Rannan teoksissa viehättää niiden arkisuus. Etenkin Laitisen teoksessa ei ole mitään arkea suurempaa teemaa, ja merkinnät vaihtelevat arjen pienistä havainnoista lyhyisiin dialogeihin puolison tai ystävien kanssa. Merkinnöistä puuttuvat päiväykset, mikä estää teoksen lukemista autenttisena Laitisen päiväkirjana, mutta merkintöjen fragmentaarisuus kuitenkin säilyttää vaikutelman päiväkirjasta.

Rannan ja Laitisen manttelinperijänä voidaan pitää Lauri Ahtista, joka kuvaa perhearkea teoksessaan Homepäiväkirja (Like, 2015). Siinä missä esimerkiksi Ranta tuskailee oman taiteilijuutensa kanssa, ahdistuu Ahtinen miehille asetetuista maskuliinisuuden ja pärjäämisen ihanteista ja vaatimuksista. Kaikkien kolmen taiteilijoiden sarjakuvapäiväkirjoissa korostuu reflektio isyydestä ja siihen liittyvistä niin henkilökohtaisista kuin yhteiskunnallisista odotuksista.

Covid-19-aiheisia sarjakuvia

Covid-19-uutisointi on tänä keväänä täyttänyt tiedotusvälineet ja niitä seuraavien ihmisten arjen. Maailmalta kantautuu paitsi uutisia myös mitä merkillisimpiä myyttejä siitä, miten virus leviää ja mitkä keinot tehoavat sen torjumiseen. Samalla, kun joka päivä päivittyvät tilastot kertovat kuolonuhreista ja sairastuneiden määristä, virussairaudesta toipuvat jakavat kokemuksiaan paranemiskertomusten muodossa.

Myös sarjakuvaa on käytetty välineenä uutisoida ja informoida viruksesta, minkä osoittaa Graphic Medicine -sivuston tekemä listaus Covid-19-aiheisista sarjakuvista. Graphic Medicine on paitsi nettisivusto myös sarjakuvatutkimuksen yksi vilkkaimmista aloista, jolla tutkitaan sarjakuvaa terveyden, terveystieteiden ja terveydenhuollon näkökulmista. Alan tunnetuimpiin lukeutuvat tutkijat, kuten Ian Williams ja Elizabeth El Refaie, ovat tutkimuksissaan osoittaneet, miten sarjakuvien kuvaa ja sanaa yhdistävä muoto soveltuu välittämään sairastumiseen liittyviä kokemuksia, jotka syystä tai toisesta voisi olla vaikea sanallistaa. Tällöin sarjakuva tarjoaa sekä tekijöilleen että lukijoilleen helposti lähestyttävän keinon käsitellä vaikeita aiheita ja toimii välineenä ymmärtää sairaskokemuksia paremmin.

Graphic Medicine -sivuston listauksessa esitellään mm. infosarjakuvia, jotka purkavat yksi kerrallaan koronaan liittyviä myyttejä, kuten vaikkapa sitä, että antibiootit tai valkaisuaine auttaisivat virussairauden hoidossa (Whit Taylor & Allyson Shwed: COVID-19 Myths, Debunked). Listauksesta löytyy myös lapsille tarkoitettua infosarjakuvaa, joissa myyttejä puretaan lapsilukijan näkökulma huomioiden (Malaka Gharib: Just For Kids: A Comic Exploring the New Coronavirus).

Tämänkaltaisia infosarjakuvia on julkaistu suurissa sanomalehdissä, kuten The Washington Postissa ja ABC Newsin FiveThirtyEight-sivustolla, mutta myös terveysviranomaiset ovat julkaisseet sarjakuvia omilla sivuillaan. Uutissivusto NPR julkaisee lääkäri ja sarjakuvataiteilija Grace Farrisin sarjakuvia, joissa käsitellään poikkeusolojen vaikutusta niin työhön kuin perhearkeen. Eräässä sarjakuvassa Farris kuvaa, kuinka amerikkalaiset sairaalat ovat ottaneet tavaksi soittaa jonkin tunnetun kappaleen aina, kun viruksesta parantunut potilas kotiutuu. Hauskan vertailun avulla paljastuu, missä sairaalassa kuullaan Rocky-elokuvan tunnusmusiikki, missä U2:n Beautiful Day. 

Siinä missä infosarjakuvat keskittyvät levittämään faktoja ja korjaamaan ihmisten keskuudessa leviäviä huhupuheita, tarjoavat omakohtaiset sairas- tai karanteenikertomukset intiimimmän näköalan pandemian vaikutuksiin yksilöiden elämässä. Yksi vaikuttavimmista näkemistäni sairaskertomuksista on Jason Chatfieldin sarjakuva covid-19-oireiden ilmaantumisesta: aluksi taiteilijan flunssana kuittaama tauti etenee, mutta oireiden paheneminen pakottaa hänet pian tunnustamaan sairastuneensa vakavasti.

Niin ikään kiinnostavia ovat myös kertomukset siitä, miten jatkaa elämää poikkeusoloista huolimatta. Sarjakuvia RBT-nimimerkillä tekevä taiteilija kuvaa, millaista on elää Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa, kun virustartuntojen määrä kasvaa jatkuvasti. Sarjakuvassa nähdään myös viittauksia suomalaiseen musiikkiin, ja innostuksissani tekemäni googlailun jälkeen RBT paljastuukin suomalaislähtöiseksi taiteilijaksi. Hieno viivapiirrostekniikka, josta ei herkkyyttä puutu.

Covid-19-sarjakuvalistaukset paljastavat sen, että pandemia-aiheisia sarjakuvia tehdään maailmalla paljon ja eri tarkoituksia varten. Nykyisin tärkeä sarjakuvien välityskanava on somepalvelu Instagram, josta löytyy esimerkiksi feministitaiteilija Rachael Housen covid-19-aiheisia sarjakuvia. House kytkee viruspandemiasta tekemänsä huomiot niin arkielämän havaintoihin kuin poliittisiin ajatuksiin tasa-arvosta, solidaarisuudesta ja kotimaansa Iso-Britannian päätöksenteosta. 

Suomalaisissa sarjakuvissa pandemia näkyy, kun penkoo hiukan sarjakuvataiteilijoiden blogeja. Ville Ranta ottaa yleisesti kantaa pandemiaan ja siihen liittyvään poliittiseen päätöksentekoon laajaa levikkiä nauttivissa pilapiirroksissaan. Viruksen vaikutuksia henkilökohtaiseen elämäänsä hän avaa sarjakuvablogissaan Mikä mua kiinnostaa eniten, jossa hän purkaa esimerkiksi turhautumistaan siihen, kuinka poikkeusolot ovat pakottaneet perheen viettämään tiiviisti aikaa yhdessä. Tiitu Takalo puolestaan tarjoilee sarjakuvablogissaan riipaisevan hauskan (ja samastuttavan) tarinan, jossa taiteilija kipuilee etäyhteydenpitoon tarvittavien teknologioiden, yhteyksien ja tietokoneohjelmien kanssa. 

Yksittäisiä postauksia poikkeusoloista löytyy myös esimerkiksi Tiina M. Vanhapellolta, Jenna Oldénilta ja Viima Äikkäältä. Blogipostauksia yhdistää usein omakohtainen pohdinta siitä, millaiseksi arki asettuu korona-aikana ja miten jo olemassa olevien henkilökohtaisten ongelmien kanssa pärjää, kun olosuhteet ovat muuttuneet. Poikkeusolot vaikeuttavat esimerkiksi terapiaan pääsyä ja aiheuttavat takapakkia psyykkisessä hyvinvoinnissa, kun tutut rutiinit puuttuvat ja maailmantilanne ahdistaa. Vanhapellon postauksessa nousee myös esiin monille sarjakuvataiteilijoille tutuksi tullut tilanne tältä keväältä: kun Tampere Kuplii eli yksi vuoden tärkeimmistä sarjakuvatapahtumista peruttiin, peruuntui myös tärkeä mahdollisuus myydä omia sarjakuvia. Omien ja kanssataiteilijoiden töiden somemarkkinointi onkin ollut tänä keväänä kenties kiivaampaa kuin koskaan.

Voima-lehden sivuilta voi lukea Kati Kovácsin tekemän sarjakuvan, jossa karnevalisoidaan eristyksen aiheuttamalla kaipuulla, pakottavalla tarpeella päästä kosketuksiin ympäristön ja ihmisten kanssa. Sarjakuvan teksti on teatterintekijä Minna Nurmelinin kynästä. Kovács kertoo Voima-lehden jutussa inspiroituneensa Nurmelinin runosta eikä ihme; runossa korostuu ruumiillisuus, jossa kehon ja maailman kohtauspinta on aistillisten kokemusten välttämätön elinehto. Kovácsin tuotannossa tämä ihmiselon ja -kehon materiaalisuus on hänen teoksiaan yhdistävä piirre.

Lopuksi: jos ihmiskeskeinen näkökulma pandemiaan on alkanut kyllästyttää, niin aina voi yrittää eläytyä virusten rooliin. Humoristisen näkökulman virusten ahdinkoon tarjoilee amerikkalaisen Randall Munroen xkcd-sarjakuva, joka on tunnettu tikku-ukoista ja sarkasmista.

Aikamatkalla Pariisissa: Reetta Niemensivun Maalarisiskot

Yksi ehdoton suosikkini vuonna 2019 julkaistuista kotimaisista sarjakuvista on Reetta Niemensivun Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa). Historiallisiin henkilöihin perustuva sarjakuva kertoo neljän nuoren naisen matkasta Pariisin taidepiireihin ja kohti itsenäistä taidemaalarin uraa.

1800-luvun lopulle sijoittuvan sarjakuvan päähenkilöinä ovat Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilén. Näkökulma kiinnittyy etenkin Schjerfbeckiin, jonka uraa on muistettu 2000-luvulla niin kansallisesti kuin kansainvälisesti erilaisten kirjojen, taidenäyttelyiden ja elokuvan voimin.

Niemensivun sarjakuvassa Schjerfbeck on nuori taidemaalari, joka saa matkastipendin Pariisissa opiskelua varten. Pariisissa Schjerfbeck viettää aika maalarisiskoiksi kutsumiensa Wiikin, Westermarckin ja Thilénin kanssa kamppaillen resursseista, huomiosta ja palkkioista etuoikeutetummassa asemassa olevien miestaiteilijoiden kanssa. Miehet pääsevät helpommin taidekouluihin, maksavat alhaisempia opiskelumaksuja ja saavat laadukkaampaa opetusta. Miehisen katseen alla naisten taiteelliseen kunnianhimoon suhtaudutaan halveksivasti. Kiitosta saa, jos oppii maalaamaan niin kuin mies, mutta toisaalta naiselle ei sovi muiden kuin kauniiden ja sievien aiheiden maalaaminen.

Suosikikseni teos on noussut sen vuoksi, miten Niemensivu kuvaa aihettaan. Schjerfbeck kumppaneineen on täynnä nuoruuden vimmaa, mutta samalla he ovat epävarmoja ja vahvimmatkin heistä miettivät jatkuvasti uransa lopettamista vastoinkäymisten edessä. Voimaa nuoret naiset saavat toisistaan: opetuksen puuttuessa ystävät toimivat toistensa kriitikoina ja kannustavat jatkamaan oman tyylin kehittämistä.

Helena Westermarck pitää palopuhetta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta. Kanssaopiskelijat Pariisissa kuuntelevat. (Niemensivu 2019, 33)

Historialliset sarjakuvat ovat parhaimmillaan aarrearkkuja, joista paljastuu kuvallisia ja sanallisia vihjeitä, eräänlaisia polkuja, joita seuraamalla sarjakuvan kuvaama maailma saa lisää syvyyttä ja sävyjä. Mielestäni Niemensivu onkin onnistunut luomaan kuviinsa 1800-luvun lopun Pariisin henkeä. Schjerfbeck esimerkiksi vierailee heti Pariisiin saapuessaan baarissa, jonka villisti tanssiva naishahmo muistuttaa hieman kuuluisaa cancan-tanssija Louise Weberiä, joka tunnettiin paremmin nimellä La Goulue. Helmojensa rohkeasta nostelusta tunnetun tanssijan ikuisti länsimaisen taiteen historiaan Henri Toulouse-Lautrec, jonka Moulin Rouge -kabareeta mainostavien julisteiden keskiössä kohua herättänyt tanssijatar usein oli (ks. esim. tämä juliste). Niemensivun kuvakieli viittaa siis yhtäältä todelliseen historialliseen henkilöön, mutta myös 1800-luvun lopun urbaanin Pariisin tulkiksi nostetun Toulouse-Lautrecin kuvaperintöön. Kun Toulouse-Lautrecissa tiivistyy 1800-luvun urbaanin Pariisin henki, tuo kytkös loihtii samaa henkeä myös Niemensivun sarjakuvan sivuille.

Sivun toisessa ruudussa näkyvä puna-asuinen nainen muistuttaa kuuluisaa cancan-tanssija La Goulueta. Siniasuinen, vasta Pariisiin saapunut nuori Schjerfbeck tunnustelee suurkaupungin tunnelmaa. (Niemensivu 2019, 16)

Toulouse-Lautrecin lisäksi Niemensivun kuvakielestä voi bongailla hienovaraisia viittauksia esimerkiksi niin ikään kuuluisaan taidemaalariin Pierre-Auguste Renoiriin ja erityisesti hänen teokseensa Bal du moulin de la Galette (1876).

Cancan-viittausten lisäksi toinen minua viehättänyt yksityiskohta oli henkilöhahmojen repliikkeihin istutetut historialliset henkilöt, jotka jäivät maininnan tasolle, ikään kuin kutkuttamaan tiedonjanoisen lukijan googlausherkkyyttä. Kun maalarisiskot keskustelevat pariisilaisessa taidekoulussa siitä, että naiset eivät pääse opiskelemaan Pariisin arvostetuimpaan kouluun Ecole des Beaux-Artsiin, eräs kanssaopiskelija huomauttaa, että niin vain oli Marie Bashkirtseff pukeutunut mieheksi ja livahtanut kouluun sisään. Tuohon kapinalliseen taiteilijaan ei palata sarjakuvassa tämän jälkeen, mutta anekdootti pakottaa tiedonhakuun.

Tiedonhaun seurauksena alkaa hahmottua aikansa feministi: varakkaaseen aatelisperheeseen syntynyt nainen, joka matkusteli ja toimi 1800-luvun lopun Pariisissa mielipidevaikuttajana. Jo 25-vuotiaana kuollut ja siitä huolimatta taidemaalarin urallaan tuottelias Bashkirtseff on jäänyt historiankirjoihin myös säilyneiden ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta, jotka pääsee lukemaan ilmaiseksi esimerkiksi Gutenberg-projektin sivuilta. 

Päiväkirjakatkelmissa nuoren tytön unelmat tulla rakastetuksi sekoittuvat valtavaan kunnianhimoon ja haluun tulla kuuluisaksi ja kaikkien ihailemaksi. Samalla päiväkirjassa ruoditaan miesten kelvottomuutta ja naisten huonoa asemaa: ”Wretched feminine position! Men have all the privileges, women have only that of waiting their good pleasure.” (Bashkirtseff 24.10.1875). Jos Niemensivun sarjakuvaa ei ole saatavilla, niin suosittelenkin kurkkaamaan Bashkirtseffin päiväkirjoja!