Pauli Kallio: Mutta suurin on rakkaus (2020, Suuri Kurpitsa)

Miksi tehdä sarjakuvakokoelma rakkaudesta ja nimetä se viittaamalla länsimaissa miltei kliseiseksi muodostuneeseen ja rakkauden voimaa julistavaan tekstiin? Fraasi ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” on peräisin Raamatun 1. korinttilaiskirjeestä ja se on tuttu etenkin avioliittoon vihkimisestä. Samaan korinttilaiskirjeeseen sisältyvät myös monille tutut vertaukset rakkaudettomasta ihmisestä kumisevana vaskina ja helisevänä symbaalina. 

Teoksen kansikuvan on piirtänyt Emmi Nieminen.

Pauli Kallion käsikirjoittama sarjakuvakokoelma Mutta suurin on rakkaus (2020, Suuri Kurpitsa) rakentaa intertekstuaalisen viittaussuhteen tuttuun tekstiin, mutta herättelee myös pohtimaan rakkauden olemusta. Nimessä ei mainita uskoa ja toivoa vertailukohtina, vaan rakkaus yksinkertaisesti on suurinta. Mutta tarkoittaako se, että rakkaus on suurin tunne? Tai että rakkaus on suurin aihe, joka maailmassa on? Eikö rakkaudesta ole jo kirjoitettu tarpeeksi lauluja ja ylistyksiä? Voiko rakkaudesta enää sanoa mitään uutta?

Onneksi rakkaus on aiheena samanaikaisesti yleismaailmallinen ja voimakkaan henkilökohtainen. Kallio on valinnut käsikirjoittaa tarinoita omaan elämäänsä liittyen, joten kokoelman tarinat ovat hänen näköisiään. Esipuheessa hän kuitenkin muistuttaa, että tarinat ovat sekoitus fiktiota ja faktaa, minkä vuoksi päähenkilönkin nimi on Paulin sijaan Aapo. Aapon hahmo kytkee yhteen kokoelman yksitoista kertomusta, joilla jokaisella on ollut eri piirtäjä. Keskushahmon kautta rakentuu elämän varrella kohdattujen rakkauksien verkosto: vuosiluvuin aikaan ankkuroidut tarinat ankkuroituvat myös käsikirjoittajan elämänkulkuun lapsuudesta nuoruuteen, nuoresta aikuisuudesta keski-ikään. Omien elämänvaiheiden kartoittaminen, muistelu ja niistä inspiroituminen ovat tuttuja Kallion aiemmasta tuotannosta ja näkyvät selvimmin niin ikään monen piirtäjän voimin toteutetussa kokoelmassa Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton (2004, Asema; 2012, Suuri Kurpitsa).

Se, että keskushenkilö identifioituu voimakkaasti käsikirjoittaja-Kallioksi, vaikuttaa luonnollisesti siihen, millaisia rakkaustarinoita kokoelmaan sisältyy. Kaikkien tarinoiden näkökulma on miehen, oli kyse sitten lapsuuden seurustelukuvioita opettelevan nuoren pojan tai jo useampia ihmissuhteita kokeneen keski-ikäisen. Kallion tunnustuksellisuus oman rakkaushistoriansa suhteen voisi käydä puuduttavaksi, jollei kertomuksissa olisi variaatiota ensinnäkin monien erityylisten piirtäjien ja toiseksi itse kertomusten erilaisten tunnelmien ja luonteiden ansiosta.

Yhdeksi tämänhetkiseksi suosikikseni nostan Wolf Kankareen piirtämän ”Vaikka aamu on kolea” -tarinan, joka sijoittuu vuoteen 1983. On kenties epäreilua nostaa monipuolisesta antologiasta esille vain yksi tarina, mutta tosiasia on, että tarinat puhuttelevat hieman eri tavoin eri lukukerroilla eikä niitä siksikään pysty ainakaan tällaisessa subjektiivisessa lukukokemuksessa (ja siitä kirjoitetussa bloggauksessa) pitämään tasa-arvoisessa asemassa.

Kankareen piirtämässä tarinassa keskushenkilö Aapo työskentelee siivoojana Lapinlahden sairaalassa Helsingissä. Joka aamuisella työmatkallaan Aapoa vastaan kävelee oranssiin takkiin pukeutunut nuori nainen, jonka kanssa Aapo muodostaa katsekontaktin. Sanattomista ja ohikiitävistä hetkistä tulee Aapolle tärkeitä ja rutiinin yhtäkkinen katkeaminen syökseekin hänet alakuloisuuteen. Tarinassa on samanlaista nuoruusnostalgiaa kuin Charles M. Schultzin Tenavissa esiintyneessä pienen punatukkaisen tytön tapauksessa. Jaska Jokusen rakkauden kohdetta ei koskaan varsinaisesti näytetä, vaan hänen persoonansa rakentuu Jaskan loputtomasta ihailusta ja fantasioinnista. ”Eikö olisi jotain, jos pieni punatukkainen tyttö tulisi antamaan minulle suukon?”, mietiskelee Jaska eräässä stripissä ja lopulta päätyy siihen, että skenaario on yhtä mahdollinen kuin se, että ranskanperunat paljastuisivat terveellisiksi (ks. Schultz 1995, 88). Oranssitakkinen tyttö täyttää Aapon ajatukset hieman samaan tapaan, vaikka Aapo ei tiedä hänestä mitään eikä heidän suhteensa koskaan etene jokapäiväistä katsekontaktia pidemmälle.

Wolf Kankareen taidonnäyte kohtaamisesta (Kallio & kumpp. 2020, 44).

Minuun tarinassa vetoaa kysymys siitä, miten tarina oikeastaan liittyy rakkauteen ja se, miten vastaus tähän kysymykseen tiivistyy ja kiteytyy Kankareen hienoissa kuvissa. Varmasti jokaisella on kokemuksia yksipuolisesta ihastumisesta tai kaukorakkaudesta, joiden kohteet eivät ehkä koskaan saa tietää ihailijastaan. Aapolle kohtaamiset ovat tärkeitä, sillä niissä hän tulee nähdyksi ja katseen avulla palauttaa tämän merkityksellisyyden kokemuksen myös toiselle osapuolelle. Minäkertojan mukaan ”Katseemme kohtaavat arasti mutta väistämättä… / …joka aamu siitä lähtien kun huomasimme toisemme. Tai tunnistimme, sanoisi joku mystiikkaan taipuvainen.” (Kallio 2020, 43). Ei tarvitse olla edes mystiikkaan taipuvainen ymmärtääkseen, miten inhimilliset kohtaamiset rakentuvat loppujen lopuksi hyvin pienistä asioista, kuten siitä, että tulee toisen ihmisen kohtaamaksi ja näkemäksi.

Eräänä päivänä kohtaaminen epäonnistuu mielen täyttävien huolenaiheiden vuoksi (Kallio & kumpp. 2020, 45).

Ehkä Aapo ja oranssitakkinen nainen tunnistavat toisissaan jonkinlaisen rutiinien täyttämän elämän tuottaman alakuloisuuden? Katseen kautta muodostuva side yhdistää nuoret tavalla, joka kuuluu olennaisena ihastumisen kuvioon. Kankareen taidokkaissa kuvissa nuorten kohtaamista ja kohtaamattomuutta on kuvattu tavalla, joka tuo esiin sarjakuvan hienoudet ihmissuhdetarinoiden välittäjänä. Hahmojen elekieleen on pakattuna tunteita niin paljon, ettei tulisi mieleenkään vaatia sanallistamista hahmojen päänsisäisestä myllerryksestä. Tarkkaan suunnitelluissa ja rajatuissa ruuduissa henkilöiden välinen dynamiikka on käsinkosketeltavaa ja ruudut kuvastavat samanaikaisesti kohtaamisten ohitse kiitävää ja pysäyttävää tunnelmaa. Upea toteutus, jota voisi hyvin käyttää esimerkkinä opetettaessa ja opiskeltaessa ihmishahmojen eleiden, ilmeiden ja katseiden merkitystä sarjakuvakerronnassa.

Mutta entä se rakkaus? Ei kai ihastus ole sama asia? Tämä kysymys ei loppujen lopuksi ole olennainen, sillä kaikki kokoelman tarinat ovat suhteessaan rakkauteen moniselitteisiä ja -tulkintaisia. Rakkautta voi tuntea rakastetun lisäksi omiin vanhempiin, ystäviin, kotiseutuun tai musiikkiin. Esipuheessa Kallio kirjoittaa, että "Jos rakkaus ei kiinnosta, ei sitten mikään." Bloggauksen alussa mainitsemaani korinttilaiskirjettä on käytetty kuvastamaan nimenomaan aviollisen rakkauden upeutta (alunperin rakkaudella on kuitenkin taidettu viitata jumalalliseen rakkauteen?), mutta rakkauden voi ymmärtää myös laajempana maailmaan ja toisiin ihmisiin suuntaavana voimana. Kankareen piirtämä tarina herättelee pohtimaan ihastumisen voiman lisäksi lähimmäisenrakkauden merkitystä. Satunnainen nuoruuden ihastus saattaa painua ajan myötä unholaan, mutta se saattaa myös opettaa jotain ihmisyydestä.

Kallio on vieraana Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla ja hänen haastatteluaan pääsee seuraamaan festivaalin Youtube-kanavalta lauantaina 5.9.2020 klo 13.00-14.00.

Tenavat-strippi löytyy teoksesta:

Schultz, Charles M. 1995: Ei ikä paina, Jaska Jokunen. Helsinki: Helsinki Media.