Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket (osa 2)

Tässä seuraa jatkoa viime viikolla aloittamaani postaukseen, jossa listasin puolet kärkikymmenikköön valitsemistani mieleenpainuneimmista sarjakuvahetkistä. Heti seuraavassa kuvauksessa on juonipaljastus teoksen lopusta, muissa näin dramaattista paljastusvaaraa ei ole.

5. Pentti Otsamo: Kahvitauko (Like, 2012)

Kahvitauko on tarina pienen lapsen äidistä, joka huomaa kahvipurkkinsa tyhjentyneen. Kahvinhimo ajaa hänet ensin pinkomaan juoksujalkaa markettiin, mutta kauppareissu epäonnistuu, kun huoli kotona yksin päiväunia nukkuvasta lapsesta valtaa naisen mielen. Myöskään naapureista ei ole paljon apua, ja yhteen naapuriin tutustuessaan naisen tie vie mielikuvitukselle matkalle kahvipavun alkulähteille. Ja nyt seuraa SPOILERI elikkäs JUONIPALJASTUS tarinan lopusta: Lopussa nainen herää sängystään ja näkee, kuinka hänen yhtäkkiä aikuiseksi kasvanut poikansa tuo hänelle kupillisen kahvia. Poikaansa epäuskoisena tuijottava nainen puhkeaa kyyneliin.

Otsamo 2012: Kahvitauko, s. 60.

Otsamolla on taito yhdistää arjen kuvauksia suuriin teemoihin ikään kuin huomaamatta. Samoin hän osaa kuvata ihmiselon tuntemuksia ilosta suruun tavalla, joka ei jätä ainakaan minua kylmäksi. Kahvitauossa aika ja paikka muuttavat muotoaan niin, että yksittäisen ihmisen kertomus muuttuu kertomukseksi ihmiskunnasta. Äidin rakkaus lastaan kohtaan muuttuu niin ikään pieneen lapseen kohdistetusta huolesta huomioksi siitä, miten pieni lapsi onkin yhtäkkiä kasvanut aikuiseksi mieheksi. Otsamo ei selittele, vaan antaa kuvien puhua puolestaan. Väliin teoksesta puuttuvat sanat kokonaan ja tarinan kuljetus nojaa pelkästään kuvalliseen kerrontaan. Tämä antaa lukijalle rauhan pohtia tapahtumia ja tunnelmia itse.

4. Anna Sailamaa: Ollaan nätisti (Huuda Huuda, 2008)

Sailamaan Ollaan nätisti on kokoelma eri tyyleillä piirrettyjä lyhyitä novelleja, jotka kiertyvät perheenjäsenten ympärille: mummon, siskon, äidin, veljen ja isän. Neljässä ensimmäisessä novellissa kerronta etenee perheenjäsenten välisen dialogin avulla, mutta viimeisessä novellissa kertojana toimii perheen vanhin tytär. Poimin suosikkikohtaukseni juuri tästä Isä-novellista, vaikka kaikki teoksen novellit ovat herkkyydessään ja tarkkanäköisyydessään mieleenpainuvia. 

Isä-novelli on jäänyt eniten mieleeni, sillä siinä naiivin lapsen näkökulma limittyy hetken kuvauksiin isän ja lasten matkasta ensin kenkäkauppaan ja sitten isoäidin syntymäpäiville. Kertoja on kolmilapsisen perheen vanhin tytär, joka seuraa vierestä nuorempien sisarusten keskinäistä kahinointia. Isä yrittää pitää yhtäältä kuria ja toisaalta saada hoidetuksi matkan syyt: esikoiselle pitää ostaa uudet kengät ja isoäidille hankkia syntymäpäiväkukat.

Sailamaa 2008: Ollaan nätisti, ei sivunumerointia.

Sanallisen ja kuvallisen kerronnan välille muodostuu ihana kitka: lapsikertojan puheessa kuultavat äidiltä ja isältä peräisin olevat opetukset ja kuvissa nähdään, kuinka pienemmät sisarukset teutaroivat ja riehuvat. Sarjakuvasta välittyy mielestäni hienosti esikoiselle usein asetettu vastuullinen rooli: siinä missä pienemmät sisarukset saavat riehua kenkäkaupassa, on esikoisen ”osoitettava hieman omatoimisuutta” kenkien valinnassa ja oltava reipas. Oman viehätyksensä sarjakuvaan luo se, että lapsikertojan näkökulma raottuu pikkuhiljaa, ruutujen ja sivujen välisten siirtymien rytmittäessä kerrontaa tehden siitä hidasta ja mietiskelevää.

3. Kati Kovács: Mikään EI estä meitä… (Ilmestynyt teoksessa Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa, Arktinen Banaani, 2008)

Tämä Kovácsin lyhyt sarjakuva on ollut minulle pitkään tärkeä tsemppaaja ja sen vuoksi pääsee mieleenpainuvimpien sarjakuvahetkien listalle. Sarjakuva kertoo siitä, kuinka olemme vapaat tekemään mitä haluamme, käyttämään aikaamme miten haluamme ja kenen kanssa haluamme. Humorististen esimerkkien kautta sarjakuva etenee kuitenkin siihen oivallukseen, että usein vapautumisen esteenä on mielemme rajoittuneisuus: rakennamme päämme sisään esteitä, jotka rajoittavat sitä, miten elämme elämäämme. 

Kovács kuvaa mielen esteitä päähenkilön pään ympärillä olevan häkin avulla: samalla, kun päähenkilö on pahoillaan siitä, että on tullut rakentaneeksi toimintaansa rajoittavan häkkyrän, on hän vähän tyytyväinen siitä, että häkki tuottaa turvallisuudentunteen. Tämä sarjakuva oli yhteen aikaan työhuoneeni seinällä muistuttamassa minua siitä, että usein oma mieli on se, joka on ensimmäisenä huutamassa ”et pysty, et osaa!”. (Seinällä oli tsemppaamassa myös kuva Muodin huipulle -tv-sarjan kuulusta mentorista Tim Gunnista, jonka ohjeistuksen otin omakseni: "Make it work".)

Kovács 2008: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa, s.13.

2. Hanneriina Moisseinen: Kannas (Kreegah Bundolo, 2016)

Tähän teokseen minulla on vahva emotionaalinen tunneside, koska omat sukujuureni ovat rajantakaisessa Karjalassa. Moisseisen teos yhdistää sarjakuvakerrontaa ja arkistovalokuvia jatkosodasta. Teoksessa kuvataan, kuinka sota pakotti Karjalassa asuvat lähtemään kotoaan ja ottamaan mukaan sen omaisuuden, minkä pystyivät. Monelle tämä tarkoitti karjaa, jonka kulkemista ihmisten rinnalla Moisseinen kuvaa herkästi lyijykynäpiirroksissaan. Muistan oman mummuni kertoneen minulle, että kun evakuoimiskäsky tuli, joutui hänkin taluttamaan lehmää jalkapatikassa kymmenien kilometrien matkan. Siksi koskettavimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi sivuksi Moisseisen teoksesta on minulle muodostunut kohtaus, jossa naiset taluttavat karjaa maantiellä. Olen kirjoittanut Kannaksesta pidemmän jutun Mustekala-lehteen, joten sieltä voi lukea lisää ajatuksiani teoksesta. 

Moisseinen 2016: Kannas, s. 25.

1. Tommi Musturi: Toinen Toivon kirja (Like, 2007)

Viisiosainen Toivon kirja -sarja kuvaa päähenkilö-Toivon elämää vaimonsa kanssa. Toivo vaikuttaa eläkeläiseltä, jolla on käsissään aikaa pohtia elämää ja sen ikiaikaisia arvoituksia. Toisessa osassa Toivon mielessä on erityisesti elämän rajallisuus. 

Lempikohtauksessani Toivo istuu ulkohuussissa seuranaan yksisilmäinen nallekarhu. Yön hiljaisuudessa Toivon valtaa eksistentiaalinen pohdinta, jossa elämä kulkee lapsuuden iloista nuoruuden taistelujen kautta raskaaseen keski-ikään. Minua viehättää kohtauksen näennäinen yksinkertaisuus, jonka alle piiloutuu monia merkityskerroksia. Ensinnäkin Toivon mietteet eivät jätä rauhaan: miten niin nuoruus päättyy, kun päästää sanan ensimmäisen kerran huuliltaan? Mikä on tuo sana? Lisäksi kohtauksessa on mieleenpainuvaa kuvakerrontaa, jossa ympyränmuoto toistuu aukeamalla useassa ruudussa alkaen taivaalla kumottavasta täysikuusta päättyen yksin pimeään huussiin jätetyn nallen nappisilmään. Symboliikka pakahduttaa joka lukukerralla.

Musturi 2007: Toinen Toivon kirja, ei sivunumerointia.

Musturi 2007: Toinen Toivon kirja, ei sivunumerointia.

Tässä olivat omat mieleenpainuneimmat sarjakuvahetkeni suomalaisen sarjakuvan parista. Nyt on sinun vuorosi: mihin sivuihin tai ruutuihin palaat yhä uudelleen tai mitkä teokset ovat jääneet mielesi perukoille kutkuttelemaan mielikuvitusta, herättäneet ajattelemaan tai nostattaneet pintaan odottamattomia tunteita?

Sarjakuvapäiväkirjoja: (ainakin) kolme suosikkiani

Sarjakuvapäiväkirja genrenä on kiinnostanut minua jo pitkään, ja kirjahyllystäni löytyykin monta genren edustajaa. Tässä postauksessa esittelen itseäni kiehtovia teoksia ja vinkkailen monien muidenkin genren edustajien pariin.

Toisen ihmisen elämään kurkistaminen tarjoaa niin pakoreitin ulos oman elämän arkisuudesta kuin mahdollisuuden nähdä samankaltaisten rutiinien täyttävän myös sarjakuvataiteilijoiden elämän. Arkisuus, jokapäiväisyys ja toistuvuus voisivat olla luotaantyöntäviä ominaisuuksia, mutta sarjakuvapäiväkirjat paljastavat aina parhaimmillaan tekijänsä elämästä myös jotain lukijalle uutta tai vierasta: ai, tuo tekee noin ja ajattelee tuolla tavalla! Kyse on siis ainakin minun kohdallani tasapainosta tuttuudentunteen ja uteliaisuuden välillä: jonkun toisen elämä näyttää jotenkin aina jännemmältä kuin oma, vaikka se perustaltaan olisikin sitä samaa kahvinjuontia ja hampaidenpesua kuin itselläkin. (Miten muuten tuntuukin siltä, että sitä on _aina_ pesemässä hampaita, vaikka sen tekee vain kahdesti päivässä? Ehkä kylpyhuoneen peiliin tuijottelu pakottaa aina jonkinlaisen itsetietoisuuden heräämiseen…)

Genren kohdalla on sarjakuvatutkimuksessa puhuttu autenttisuuden vaatimuksesta: siitä, että ollakseen uskottava ja lunastaakseen lukijansa odotukset sarjakuvapäiväkirjan on pyrittävä kuvaamaan elämää totuudenmukaisesti ja paljastaen tekijänsä huonotkin puolet. Arkisesta aherruksesta tuskailu, lastenhoidon rutiinien aiheuttama turtumus tai vaikkapa oma turhamaisuus ovat kuitenkin siinä mielessä yleisinhimillisiä aiheita, että niistä löytyy kosketuspintaa monille, vaikka aiheiden käsittelytapa olisikin henkilökohtainen.

Koronapandemian vuoksi monet ihmiset ovat viettäneet sosiaalisesti rajoitetumpaa elämää viime kuukausien ajan: ystävien näkeminen, ravintoloissa ja baareissa käyminen sekä kaikenlainen matkustaminen on ollut vähäistä jollei jopa mahdotonta. Siinä mielessä kirjahyllystä löytyvien sarjakuvapäiväkirjojen lukeminen tuntuu eksoottiselta aikamatkalta jonnekin toiseen todellisuuteen, jossa on tavallista matkustaa maailman toiselle puolelle nauttimaan lomasta, dokata kavereitten kanssa baarissa tai käydä museoissa, elokuvateattereissa ja galleria-avajaisissa.

Poimintoja kirjahyllystä:

1)  Sarjakuvapäivät (Suuri Kurpitsa, 2001)

Suuren Kurpitsan 20-vuotisjuhlajulkaisu koostuu 12 sarjakuvataiteilijan kuukauden mittaisista päiväkirjamerkinnöistä. Mukana ovat mm. Kati Rapia, Christer Nuutinen, Katja Tukiainen, Ville Pirinen ja Johanna Rojola, jotka ovat tuttuja Suuren Kurpitsan muista julkaisuista ja yhteistyökuvioista sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallion kanssa. Miltei 20 vuotta sitten julkaistuun teokseen osallistuneet taiteilijat ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toki myös omista projekteistaan ja julkaisuistaan.

Monissa päiväkirjamerkinnöissä taiteilijat matkustavat (esim. Teneriffalle, Intiaan, Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle), mutta monissa merkinnöissä kuvataan myös tavalliseen arkeen kuuluvia asioita, kuten lasten hammaslääkärikäyntejä, polkupyörän renkaiden vaihtoa ja luonnon ihmettelyä. Sarjakuvista myös tunnistaa itsellekin tuttuja tunnetiloja, kuten saamattomuutta kotitöiden suhteen, töiden siirtämisestä johtuvaa jahkailun tuskaa ja iloa flunssan selättämisestä tai hyvästä keikkaelämyksestä. 

Yllättävän yksinäisyyden sattuessa voi kokeilla Christer Nuutisen vinkkiä. (Sarjakuvapäivät s.196) 

Sarjakuvapäivät sai jatko-osan vuonna 2018, kun Solja Järvenpää toimitti Vuoden sarjakuva -teoksen (Suuri Kurpitsa, 2018). Teos rakentaa hienon kontrastin edeltäjäänsä: taiteilijat ovat vaihtuneet, mutta heidän lisäkseen myös sarjakuvan aiheet, sillä tällä kertaa mukana on enemmän kuvauksia lapsiperhearjesta.

Palatakseni 2000-luvun alun teokseen ja autenttisuuden vaatimukseen: Johanna Rojolan päiväkirjassa taiteilija pohtii päiväkirjan ja todellisuuden suhdetta. Hänen mukaansa tapahtumat tulee aina tulkittua ja tarinallistettua jollain tavalla, kun ne kirjaa ylös. Päiväkirjan vaatima päivittäinen muistiin kirjaaminen estää asioiden näkemisen osana kokonaisuutta, mikä Rojolan mukaan vaikeuttaa piirtämistä: ”Pari päivää myöhemmin koettu on selkeämpää, erottaa tärkeän ja vähemmän tärkeän. Tulee parempi juttu.” (s. 354). 

Johanna Rojolan sarjakuvaminä pohtii päiväkirjamerkintöjen välittömyyden vaatimusta (Sarjakuvapäivät s. 354). 

Vaikka epämääräisyys on häirinnyt sarjakuvapäiväkirjan tekijää, on se kuitenkin yksi genren ominaispiirteistä: fragmentaarisuus erottaa sarjakuvapäiväkirjan läheisestä genrestä eli omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta. (Aiheesta on kirjoittanut lisää Juliana Hyrri Aalto-yliopistoon tekemässään opinnäytetyössä.) Omaelämäkerrallinen sarjakuvateos on usein editoitu ja mietitty kokonaisuus siinä missä sarjakuvapäiväkirja on päivittäisten fragmenttien virtaa, mistä hyvä esimerkki on seuraava hyllystäni löytyvä teos. 

2) Julie Doucet: 365 Days (Drawn & Quarterly, 2007)

Aivan kuten Suuren Kurpitsan Sarjakuvapäivät, myös Doucet’n teos kattaa vuoden jokaisen päivän. Erotuksena toimii se, että Doucet vastaa päiväkirjamerkinnöistä yksin. Sarjakuvassa onkin monia merkintöjä, joissa tekijä ”paljastaa” turhautumisensa koko projektia kohtaan: mitä järkeä oli ehdottaa kustantajalle vuoden mittaista projektia ja mitkä tehdyistä sivuista olisivat lopulta sellaisia, jotka kannattaisi/kehtaisi julkaista. Tyylilleen ominaiseen tapaan Doucet tarjoilee päiväkirjamerkintänsä visuaalisena sekamelskana, yksityiskohtien vinhana pyörteenä, joka kirjaimellisesti pakottaa kääntelemään teosta, jotta kaikki käsin kirjoitetut tekstit ja piirrokselliset yksityiskohdat on mahdollista lukea.

Doucet käyttää sarjakuvapäiväkirjassaan kollaasia ja kuva-sana-yhdistelmiä, jotka pakottavat tarkastelemaan jokaista sivua (päivää) omana kokonaisuutenaan (Doucet 2007, ei sivunumerointia).

Tässä mielessä Doucet’n teos pakottaa myös lukijan hidastamaan ja arvostamaan taiteilijan prosessin intensiivisyyttä: vuoden jokaisena päivänä työstettyä teosta ei voi kokemukseni mukaan lukea nopeasti (ainakaan ilman ohimoille ilmaantuvaa jyskyttävää päänsärkyä). Lukukokemus on kuitenkin myös jossain määrin tuskastuttava: Doucet'n teoksessa korostuu se, miten arkiset muistiinpanot ovat toisinaan merkityksellisiä vain tekijälleen itselleen. Päivän tapahtumien raportoiminen alkaa lukemisen aikana käydä toisteiseksi, minkä vuoksi Doucet'n teos on parhaimmillaan palasina nautittuna.

Viivapiirrosten seassa kulkee kollaaseja ja sivut on pakattu täyteen karikatyyrimäisiä hahmoja sekä koukeroisena kulkevaa käsinkirjoitettua tekstiä. Doucet-fanille kirja on kurkistus työteliään kanadalaisen taiteilijan arkeen, jota rytmittävät monille taidealalla työskenteleville tutut syklit apurahojen hausta jatkuvaan kirjeenvaihtoon kustantajien ja muiden alan toimijoiden kanssa. Doucet’sta lupaan kirjoittaa vielä oman postauksen, sen verran hänen töitään fanitan!

Jos haluaa kurkistaa taiteenteon prosesseihin myös muiden sarjakuvapäiväkirjojen kautta, suosittelen Kati Kovácsin Silmä ulos -teosta (Asema, 2005), joka sisältää päiväkirjamerkintöjen lisäksi luonnoksia ja käsikirjoitusideoita Kovácsin sarjakuvaprojekteista. Teos sisältää myös hulvattomia matkakuvauksia, joissa Italiassa asuva taiteilija kirjaa ylös havaintojaan eri maiden kansalaisista, lentokentistä ja ihmisten käyttäytymisestä lentokoneessa. Teoksen keskiössä on taiteilijalle tärkeä kyky ja taito havainnoida ympäristöään: ihmisten tuijottelu ja havaintojen ylös merkitseminen johtaa ihmiselon ihmeellisyyksien luo.

3) Karri Laitinen: Kafkan tutti (Kreegah Bundolo, 2008)

Laitisen teos on lapsiperhesarjakuvaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Teos alkaa sarjakuvalla, jossa sängystään heräävä taiteilija huomaa selkänsä ihoon tiukasti liimautuneen tutin. Tutti ei irtoa ja taiteilija intoutuu vertaamaan tilannetta Franz Kafkan Muodonmuutos-novelliin, jossa kovakuoriaiseksi muuttuneen Gregor Samsan selkäpanssariin jumittuneet omenat alkavat pikkuhiljaa mädäntyä kuvastaen päähenkilön jatkuvasti alenevaa tilaa. Taiteilija ei ole tutin suhteen kuitenkaan pessimistinen, vaan näkee tilanteessa komiikkaa, jota hän yrittää selittää nukkuvalle puolisolleen. Komiikka välittyy kuitenkin lähinnä vain sarjakuvan lukijalle, sillä taiteilijan puoliso arvostaa kirjallisuusvertauksen sijaan enemmän lapsiperhearjessa kortilla olevaa unta.

Sarjakuvan Karri herää siihen, että selkään on liimautunut lapsen tutti. Arkisen banaali ja samalla outo tilanne johtaa kafkamaisiin pohdintoihin. (Laitinen 2008, 3).

Laitisen sarjakuva kuuluu samaan ryhmään Ville Rannan muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Isi on vähän väsynyt -teoksen kanssa (Asema, 2005). Myös Ranta keskittyy kuvaamaan lapsiperheen arkea mutta Laitista enemmän hänen pohdintojaan siivittää huoli oman taiteilijuuden ja perhearjen sovittamattomuudesta. Sekä Laitisella että Rannalla on teoksissaan luonnosmainen tyyli ja kummassakin tuodaan esille sitä, miten sarjakuvapäiväkirjan tekeminen pitää sovittaa päivän muiden askareiden lomaan. Rannalta ilmestyi vuonna 2014 eräänlainen jatko-osa Isi on vähän väsynyt -teokselle, Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014), jossa taiteilija on vuosien jälkeen samassa tilanteessa kuin aiemminkin: miten sovittaa yhteen oma taiteilijuus ja pikkulapsiperheen (ja lisäksi uusperheen) vaatimukset?

Sekä Laitisen että Rannan teoksissa viehättää niiden arkisuus. Etenkin Laitisen teoksessa ei ole mitään arkea suurempaa teemaa, ja merkinnät vaihtelevat arjen pienistä havainnoista lyhyisiin dialogeihin puolison tai ystävien kanssa. Merkinnöistä puuttuvat päiväykset, mikä estää teoksen lukemista autenttisena Laitisen päiväkirjana, mutta merkintöjen fragmentaarisuus kuitenkin säilyttää vaikutelman päiväkirjasta.

Rannan ja Laitisen manttelinperijänä voidaan pitää Lauri Ahtista, joka kuvaa perhearkea teoksessaan Homepäiväkirja (Like, 2015). Siinä missä esimerkiksi Ranta tuskailee oman taiteilijuutensa kanssa, ahdistuu Ahtinen miehille asetetuista maskuliinisuuden ja pärjäämisen ihanteista ja vaatimuksista. Kaikkien kolmen taiteilijoiden sarjakuvapäiväkirjoissa korostuu reflektio isyydestä ja siihen liittyvistä niin henkilökohtaisista kuin yhteiskunnallisista odotuksista.