Sarjakuvapäiväkirjoja: (ainakin) kolme suosikkiani

Sarjakuvapäiväkirja genrenä on kiinnostanut minua jo pitkään, ja kirjahyllystäni löytyykin monta genren edustajaa. Tässä postauksessa esittelen itseäni kiehtovia teoksia ja vinkkailen monien muidenkin genren edustajien pariin.

Toisen ihmisen elämään kurkistaminen tarjoaa niin pakoreitin ulos oman elämän arkisuudesta kuin mahdollisuuden nähdä samankaltaisten rutiinien täyttävän myös sarjakuvataiteilijoiden elämän. Arkisuus, jokapäiväisyys ja toistuvuus voisivat olla luotaantyöntäviä ominaisuuksia, mutta sarjakuvapäiväkirjat paljastavat aina parhaimmillaan tekijänsä elämästä myös jotain lukijalle uutta tai vierasta: ai, tuo tekee noin ja ajattelee tuolla tavalla! Kyse on siis ainakin minun kohdallani tasapainosta tuttuudentunteen ja uteliaisuuden välillä: jonkun toisen elämä näyttää jotenkin aina jännemmältä kuin oma, vaikka se perustaltaan olisikin sitä samaa kahvinjuontia ja hampaidenpesua kuin itselläkin. (Miten muuten tuntuukin siltä, että sitä on _aina_ pesemässä hampaita, vaikka sen tekee vain kahdesti päivässä? Ehkä kylpyhuoneen peiliin tuijottelu pakottaa aina jonkinlaisen itsetietoisuuden heräämiseen…)

Genren kohdalla on sarjakuvatutkimuksessa puhuttu autenttisuuden vaatimuksesta: siitä, että ollakseen uskottava ja lunastaakseen lukijansa odotukset sarjakuvapäiväkirjan on pyrittävä kuvaamaan elämää totuudenmukaisesti ja paljastaen tekijänsä huonotkin puolet. Arkisesta aherruksesta tuskailu, lastenhoidon rutiinien aiheuttama turtumus tai vaikkapa oma turhamaisuus ovat kuitenkin siinä mielessä yleisinhimillisiä aiheita, että niistä löytyy kosketuspintaa monille, vaikka aiheiden käsittelytapa olisikin henkilökohtainen.

Koronapandemian vuoksi monet ihmiset ovat viettäneet sosiaalisesti rajoitetumpaa elämää viime kuukausien ajan: ystävien näkeminen, ravintoloissa ja baareissa käyminen sekä kaikenlainen matkustaminen on ollut vähäistä jollei jopa mahdotonta. Siinä mielessä kirjahyllystä löytyvien sarjakuvapäiväkirjojen lukeminen tuntuu eksoottiselta aikamatkalta jonnekin toiseen todellisuuteen, jossa on tavallista matkustaa maailman toiselle puolelle nauttimaan lomasta, dokata kavereitten kanssa baarissa tai käydä museoissa, elokuvateattereissa ja galleria-avajaisissa.

Poimintoja kirjahyllystä:

1)  Sarjakuvapäivät (Suuri Kurpitsa, 2001)

Suuren Kurpitsan 20-vuotisjuhlajulkaisu koostuu 12 sarjakuvataiteilijan kuukauden mittaisista päiväkirjamerkinnöistä. Mukana ovat mm. Kati Rapia, Christer Nuutinen, Katja Tukiainen, Ville Pirinen ja Johanna Rojola, jotka ovat tuttuja Suuren Kurpitsan muista julkaisuista ja yhteistyökuvioista sarjakuvakäsikirjoittaja Pauli Kallion kanssa. Miltei 20 vuotta sitten julkaistuun teokseen osallistuneet taiteilijat ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toki myös omista projekteistaan ja julkaisuistaan.

Monissa päiväkirjamerkinnöissä taiteilijat matkustavat (esim. Teneriffalle, Intiaan, Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle), mutta monissa merkinnöissä kuvataan myös tavalliseen arkeen kuuluvia asioita, kuten lasten hammaslääkärikäyntejä, polkupyörän renkaiden vaihtoa ja luonnon ihmettelyä. Sarjakuvista myös tunnistaa itsellekin tuttuja tunnetiloja, kuten saamattomuutta kotitöiden suhteen, töiden siirtämisestä johtuvaa jahkailun tuskaa ja iloa flunssan selättämisestä tai hyvästä keikkaelämyksestä. 

Yllättävän yksinäisyyden sattuessa voi kokeilla Christer Nuutisen vinkkiä. (Sarjakuvapäivät s.196) 

Sarjakuvapäivät sai jatko-osan vuonna 2018, kun Solja Järvenpää toimitti Vuoden sarjakuva -teoksen (Suuri Kurpitsa, 2018). Teos rakentaa hienon kontrastin edeltäjäänsä: taiteilijat ovat vaihtuneet, mutta heidän lisäkseen myös sarjakuvan aiheet, sillä tällä kertaa mukana on enemmän kuvauksia lapsiperhearjesta.

Palatakseni 2000-luvun alun teokseen ja autenttisuuden vaatimukseen: Johanna Rojolan päiväkirjassa taiteilija pohtii päiväkirjan ja todellisuuden suhdetta. Hänen mukaansa tapahtumat tulee aina tulkittua ja tarinallistettua jollain tavalla, kun ne kirjaa ylös. Päiväkirjan vaatima päivittäinen muistiin kirjaaminen estää asioiden näkemisen osana kokonaisuutta, mikä Rojolan mukaan vaikeuttaa piirtämistä: ”Pari päivää myöhemmin koettu on selkeämpää, erottaa tärkeän ja vähemmän tärkeän. Tulee parempi juttu.” (s. 354). 

Johanna Rojolan sarjakuvaminä pohtii päiväkirjamerkintöjen välittömyyden vaatimusta (Sarjakuvapäivät s. 354). 

Vaikka epämääräisyys on häirinnyt sarjakuvapäiväkirjan tekijää, on se kuitenkin yksi genren ominaispiirteistä: fragmentaarisuus erottaa sarjakuvapäiväkirjan läheisestä genrestä eli omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta. (Aiheesta on kirjoittanut lisää Juliana Hyrri Aalto-yliopistoon tekemässään opinnäytetyössä.) Omaelämäkerrallinen sarjakuvateos on usein editoitu ja mietitty kokonaisuus siinä missä sarjakuvapäiväkirja on päivittäisten fragmenttien virtaa, mistä hyvä esimerkki on seuraava hyllystäni löytyvä teos. 

2) Julie Doucet: 365 Days (Drawn & Quarterly, 2007)

Aivan kuten Suuren Kurpitsan Sarjakuvapäivät, myös Doucet’n teos kattaa vuoden jokaisen päivän. Erotuksena toimii se, että Doucet vastaa päiväkirjamerkinnöistä yksin. Sarjakuvassa onkin monia merkintöjä, joissa tekijä ”paljastaa” turhautumisensa koko projektia kohtaan: mitä järkeä oli ehdottaa kustantajalle vuoden mittaista projektia ja mitkä tehdyistä sivuista olisivat lopulta sellaisia, jotka kannattaisi/kehtaisi julkaista. Tyylilleen ominaiseen tapaan Doucet tarjoilee päiväkirjamerkintänsä visuaalisena sekamelskana, yksityiskohtien vinhana pyörteenä, joka kirjaimellisesti pakottaa kääntelemään teosta, jotta kaikki käsin kirjoitetut tekstit ja piirrokselliset yksityiskohdat on mahdollista lukea.

Doucet käyttää sarjakuvapäiväkirjassaan kollaasia ja kuva-sana-yhdistelmiä, jotka pakottavat tarkastelemaan jokaista sivua (päivää) omana kokonaisuutenaan (Doucet 2007, ei sivunumerointia).

Tässä mielessä Doucet’n teos pakottaa myös lukijan hidastamaan ja arvostamaan taiteilijan prosessin intensiivisyyttä: vuoden jokaisena päivänä työstettyä teosta ei voi kokemukseni mukaan lukea nopeasti (ainakaan ilman ohimoille ilmaantuvaa jyskyttävää päänsärkyä). Lukukokemus on kuitenkin myös jossain määrin tuskastuttava: Doucet'n teoksessa korostuu se, miten arkiset muistiinpanot ovat toisinaan merkityksellisiä vain tekijälleen itselleen. Päivän tapahtumien raportoiminen alkaa lukemisen aikana käydä toisteiseksi, minkä vuoksi Doucet'n teos on parhaimmillaan palasina nautittuna.

Viivapiirrosten seassa kulkee kollaaseja ja sivut on pakattu täyteen karikatyyrimäisiä hahmoja sekä koukeroisena kulkevaa käsinkirjoitettua tekstiä. Doucet-fanille kirja on kurkistus työteliään kanadalaisen taiteilijan arkeen, jota rytmittävät monille taidealalla työskenteleville tutut syklit apurahojen hausta jatkuvaan kirjeenvaihtoon kustantajien ja muiden alan toimijoiden kanssa. Doucet’sta lupaan kirjoittaa vielä oman postauksen, sen verran hänen töitään fanitan!

Jos haluaa kurkistaa taiteenteon prosesseihin myös muiden sarjakuvapäiväkirjojen kautta, suosittelen Kati Kovácsin Silmä ulos -teosta (Asema, 2005), joka sisältää päiväkirjamerkintöjen lisäksi luonnoksia ja käsikirjoitusideoita Kovácsin sarjakuvaprojekteista. Teos sisältää myös hulvattomia matkakuvauksia, joissa Italiassa asuva taiteilija kirjaa ylös havaintojaan eri maiden kansalaisista, lentokentistä ja ihmisten käyttäytymisestä lentokoneessa. Teoksen keskiössä on taiteilijalle tärkeä kyky ja taito havainnoida ympäristöään: ihmisten tuijottelu ja havaintojen ylös merkitseminen johtaa ihmiselon ihmeellisyyksien luo.

3) Karri Laitinen: Kafkan tutti (Kreegah Bundolo, 2008)

Laitisen teos on lapsiperhesarjakuvaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Teos alkaa sarjakuvalla, jossa sängystään heräävä taiteilija huomaa selkänsä ihoon tiukasti liimautuneen tutin. Tutti ei irtoa ja taiteilija intoutuu vertaamaan tilannetta Franz Kafkan Muodonmuutos-novelliin, jossa kovakuoriaiseksi muuttuneen Gregor Samsan selkäpanssariin jumittuneet omenat alkavat pikkuhiljaa mädäntyä kuvastaen päähenkilön jatkuvasti alenevaa tilaa. Taiteilija ei ole tutin suhteen kuitenkaan pessimistinen, vaan näkee tilanteessa komiikkaa, jota hän yrittää selittää nukkuvalle puolisolleen. Komiikka välittyy kuitenkin lähinnä vain sarjakuvan lukijalle, sillä taiteilijan puoliso arvostaa kirjallisuusvertauksen sijaan enemmän lapsiperhearjessa kortilla olevaa unta.

Sarjakuvan Karri herää siihen, että selkään on liimautunut lapsen tutti. Arkisen banaali ja samalla outo tilanne johtaa kafkamaisiin pohdintoihin. (Laitinen 2008, 3).

Laitisen sarjakuva kuuluu samaan ryhmään Ville Rannan muutama vuosi aiemmin ilmestyneen Isi on vähän väsynyt -teoksen kanssa (Asema, 2005). Myös Ranta keskittyy kuvaamaan lapsiperheen arkea mutta Laitista enemmän hänen pohdintojaan siivittää huoli oman taiteilijuuden ja perhearjen sovittamattomuudesta. Sekä Laitisella että Rannalla on teoksissaan luonnosmainen tyyli ja kummassakin tuodaan esille sitä, miten sarjakuvapäiväkirjan tekeminen pitää sovittaa päivän muiden askareiden lomaan. Rannalta ilmestyi vuonna 2014 eräänlainen jatko-osa Isi on vähän väsynyt -teokselle, Köyhän miehen Jerusalem (Asema, 2014), jossa taiteilija on vuosien jälkeen samassa tilanteessa kuin aiemminkin: miten sovittaa yhteen oma taiteilijuus ja pikkulapsiperheen (ja lisäksi uusperheen) vaatimukset?

Sekä Laitisen että Rannan teoksissa viehättää niiden arkisuus. Etenkin Laitisen teoksessa ei ole mitään arkea suurempaa teemaa, ja merkinnät vaihtelevat arjen pienistä havainnoista lyhyisiin dialogeihin puolison tai ystävien kanssa. Merkinnöistä puuttuvat päiväykset, mikä estää teoksen lukemista autenttisena Laitisen päiväkirjana, mutta merkintöjen fragmentaarisuus kuitenkin säilyttää vaikutelman päiväkirjasta.

Rannan ja Laitisen manttelinperijänä voidaan pitää Lauri Ahtista, joka kuvaa perhearkea teoksessaan Homepäiväkirja (Like, 2015). Siinä missä esimerkiksi Ranta tuskailee oman taiteilijuutensa kanssa, ahdistuu Ahtinen miehille asetetuista maskuliinisuuden ja pärjäämisen ihanteista ja vaatimuksista. Kaikkien kolmen taiteilijoiden sarjakuvapäiväkirjoissa korostuu reflektio isyydestä ja siihen liittyvistä niin henkilökohtaisista kuin yhteiskunnallisista odotuksista.

Covid-19-aiheisia sarjakuvia

Covid-19-uutisointi on tänä keväänä täyttänyt tiedotusvälineet ja niitä seuraavien ihmisten arjen. Maailmalta kantautuu paitsi uutisia myös mitä merkillisimpiä myyttejä siitä, miten virus leviää ja mitkä keinot tehoavat sen torjumiseen. Samalla, kun joka päivä päivittyvät tilastot kertovat kuolonuhreista ja sairastuneiden määristä, virussairaudesta toipuvat jakavat kokemuksiaan paranemiskertomusten muodossa.

Myös sarjakuvaa on käytetty välineenä uutisoida ja informoida viruksesta, minkä osoittaa Graphic Medicine -sivuston tekemä listaus Covid-19-aiheisista sarjakuvista. Graphic Medicine on paitsi nettisivusto myös sarjakuvatutkimuksen yksi vilkkaimmista aloista, jolla tutkitaan sarjakuvaa terveyden, terveystieteiden ja terveydenhuollon näkökulmista. Alan tunnetuimpiin lukeutuvat tutkijat, kuten Ian Williams ja Elizabeth El Refaie, ovat tutkimuksissaan osoittaneet, miten sarjakuvien kuvaa ja sanaa yhdistävä muoto soveltuu välittämään sairastumiseen liittyviä kokemuksia, jotka syystä tai toisesta voisi olla vaikea sanallistaa. Tällöin sarjakuva tarjoaa sekä tekijöilleen että lukijoilleen helposti lähestyttävän keinon käsitellä vaikeita aiheita ja toimii välineenä ymmärtää sairaskokemuksia paremmin.

Graphic Medicine -sivuston listauksessa esitellään mm. infosarjakuvia, jotka purkavat yksi kerrallaan koronaan liittyviä myyttejä, kuten vaikkapa sitä, että antibiootit tai valkaisuaine auttaisivat virussairauden hoidossa (Whit Taylor & Allyson Shwed: COVID-19 Myths, Debunked). Listauksesta löytyy myös lapsille tarkoitettua infosarjakuvaa, joissa myyttejä puretaan lapsilukijan näkökulma huomioiden (Malaka Gharib: Just For Kids: A Comic Exploring the New Coronavirus).

Tämänkaltaisia infosarjakuvia on julkaistu suurissa sanomalehdissä, kuten The Washington Postissa ja ABC Newsin FiveThirtyEight-sivustolla, mutta myös terveysviranomaiset ovat julkaisseet sarjakuvia omilla sivuillaan. Uutissivusto NPR julkaisee lääkäri ja sarjakuvataiteilija Grace Farrisin sarjakuvia, joissa käsitellään poikkeusolojen vaikutusta niin työhön kuin perhearkeen. Eräässä sarjakuvassa Farris kuvaa, kuinka amerikkalaiset sairaalat ovat ottaneet tavaksi soittaa jonkin tunnetun kappaleen aina, kun viruksesta parantunut potilas kotiutuu. Hauskan vertailun avulla paljastuu, missä sairaalassa kuullaan Rocky-elokuvan tunnusmusiikki, missä U2:n Beautiful Day. 

Siinä missä infosarjakuvat keskittyvät levittämään faktoja ja korjaamaan ihmisten keskuudessa leviäviä huhupuheita, tarjoavat omakohtaiset sairas- tai karanteenikertomukset intiimimmän näköalan pandemian vaikutuksiin yksilöiden elämässä. Yksi vaikuttavimmista näkemistäni sairaskertomuksista on Jason Chatfieldin sarjakuva covid-19-oireiden ilmaantumisesta: aluksi taiteilijan flunssana kuittaama tauti etenee, mutta oireiden paheneminen pakottaa hänet pian tunnustamaan sairastuneensa vakavasti.

Niin ikään kiinnostavia ovat myös kertomukset siitä, miten jatkaa elämää poikkeusoloista huolimatta. Sarjakuvia RBT-nimimerkillä tekevä taiteilija kuvaa, millaista on elää Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa, kun virustartuntojen määrä kasvaa jatkuvasti. Sarjakuvassa nähdään myös viittauksia suomalaiseen musiikkiin, ja innostuksissani tekemäni googlailun jälkeen RBT paljastuukin suomalaislähtöiseksi taiteilijaksi. Hieno viivapiirrostekniikka, josta ei herkkyyttä puutu.

Covid-19-sarjakuvalistaukset paljastavat sen, että pandemia-aiheisia sarjakuvia tehdään maailmalla paljon ja eri tarkoituksia varten. Nykyisin tärkeä sarjakuvien välityskanava on somepalvelu Instagram, josta löytyy esimerkiksi feministitaiteilija Rachael Housen covid-19-aiheisia sarjakuvia. House kytkee viruspandemiasta tekemänsä huomiot niin arkielämän havaintoihin kuin poliittisiin ajatuksiin tasa-arvosta, solidaarisuudesta ja kotimaansa Iso-Britannian päätöksenteosta. 

Suomalaisissa sarjakuvissa pandemia näkyy, kun penkoo hiukan sarjakuvataiteilijoiden blogeja. Ville Ranta ottaa yleisesti kantaa pandemiaan ja siihen liittyvään poliittiseen päätöksentekoon laajaa levikkiä nauttivissa pilapiirroksissaan. Viruksen vaikutuksia henkilökohtaiseen elämäänsä hän avaa sarjakuvablogissaan Mikä mua kiinnostaa eniten, jossa hän purkaa esimerkiksi turhautumistaan siihen, kuinka poikkeusolot ovat pakottaneet perheen viettämään tiiviisti aikaa yhdessä. Tiitu Takalo puolestaan tarjoilee sarjakuvablogissaan riipaisevan hauskan (ja samastuttavan) tarinan, jossa taiteilija kipuilee etäyhteydenpitoon tarvittavien teknologioiden, yhteyksien ja tietokoneohjelmien kanssa. 

Yksittäisiä postauksia poikkeusoloista löytyy myös esimerkiksi Tiina M. Vanhapellolta, Jenna Oldénilta ja Viima Äikkäältä. Blogipostauksia yhdistää usein omakohtainen pohdinta siitä, millaiseksi arki asettuu korona-aikana ja miten jo olemassa olevien henkilökohtaisten ongelmien kanssa pärjää, kun olosuhteet ovat muuttuneet. Poikkeusolot vaikeuttavat esimerkiksi terapiaan pääsyä ja aiheuttavat takapakkia psyykkisessä hyvinvoinnissa, kun tutut rutiinit puuttuvat ja maailmantilanne ahdistaa. Vanhapellon postauksessa nousee myös esiin monille sarjakuvataiteilijoille tutuksi tullut tilanne tältä keväältä: kun Tampere Kuplii eli yksi vuoden tärkeimmistä sarjakuvatapahtumista peruttiin, peruuntui myös tärkeä mahdollisuus myydä omia sarjakuvia. Omien ja kanssataiteilijoiden töiden somemarkkinointi onkin ollut tänä keväänä kenties kiivaampaa kuin koskaan.

Voima-lehden sivuilta voi lukea Kati Kovácsin tekemän sarjakuvan, jossa karnevalisoidaan eristyksen aiheuttamalla kaipuulla, pakottavalla tarpeella päästä kosketuksiin ympäristön ja ihmisten kanssa. Sarjakuvan teksti on teatterintekijä Minna Nurmelinin kynästä. Kovács kertoo Voima-lehden jutussa inspiroituneensa Nurmelinin runosta eikä ihme; runossa korostuu ruumiillisuus, jossa kehon ja maailman kohtauspinta on aistillisten kokemusten välttämätön elinehto. Kovácsin tuotannossa tämä ihmiselon ja -kehon materiaalisuus on hänen teoksiaan yhdistävä piirre.

Lopuksi: jos ihmiskeskeinen näkökulma pandemiaan on alkanut kyllästyttää, niin aina voi yrittää eläytyä virusten rooliin. Humoristisen näkökulman virusten ahdinkoon tarjoilee amerikkalaisen Randall Munroen xkcd-sarjakuva, joka on tunnettu tikku-ukoista ja sarkasmista.