Tiitu Takalo: Memento mori (2020, WSOY) – tutkielma elämästä, kuolemasta ja kohtaamisista

Tiitu Takalon Memento mori -teoksen on julkaissut WSOY.

228-sivuisen teoksen kannessa taiteilija katsoo vakavana kohti lukijaa. Siniharmaalta pohjalta tuijottava omakuva on voimakas: kasvoilla leimuaa punasävyinen hehku ja pään yllä leijuu kirkkaanpunaisten verisuonten verkosto. Tiitu Takalon Memento mori ei ole helppo lukukokemus ja kansi ikään kuin varoittaa lukijaa teoksen vakavuudesta. Latinankielinen nimi Memento mori, eli muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi, puhuttelee lukijaa – samoin kuin taiteilijan kohti lukijaa suunnattu katse. ’Memento mori’ -aiheisessa kuvataiteessa kuolevaisuudesta muistuttavat usein pääkallot ja luurangot. Takalon teoksen kannessa taiteilijan pään ympärille muodostuu verisuonista sädekehän tai kypärän muotoinen verkosto, joka muistuttaa siitä, että hengissä pysymisemme on herkkien ja monimutkaisten, ruumiillisten ja materiaalisten lainalaisuuksien varassa. Punainen elinvoiman ja lämmön väri osuu vain osittain taiteilijan kasvoille jättäen kasvojen sivut siniharmaiksi, ikään kuin kuoleman koskettamiksi.

Memento mori on kertomus aivoverenvuodosta selviämisestä. Teos etenee kronologisesti kerraten tapahtumat aivoissa sijaitsevan verisuonen puhkeamisesta leikkaus- ja hoitotoimenpiteiden kautta pitkään paranemisprosessiin. Teoksen omakohtainen aihe on vakavuudessaan pysäyttävä, mutta niin on myös teoksen toteutus. Teoksessa riittää tutkittavaa monelle lukukerralle, mutta haluan nostaa esiin erityisesti värityksen, rytmin ja kasvojen merkityksen teoksen kerronnassa.

Jo vaikuttava kansikuva antaa osviittaa värityksen symbolisuudesta, jossa punaisen lämpimät sävyt viittaavat sekä tuskalliseen aivoverenvuotoon että elämässä kiinni pitäviin voimiin. Sinisen ja harmaan sävyt puolestaan kuvastavat sairastumis- ja paranemisprosessin eri vaiheissa esiin nousevaa väsymystä, lamaannusta ja työkyvyn menettämistä. Takalo on käyttänyt värejä taidokkaasti läpi tuotantonsa, mutta  mainittakoon tässä erityisesti Tampereella sijaitsevan Annikin puutalokorttelin historiaan paneutuva teos Minä, Mikko ja Annikki (2015, Suuri Kurpitsa) sekä sisällissodan punaisista naistaistelijoista kertova tarina sarjakuvakokoelmassa Sisaret 1918 (2018, Arktinen Banaani). Kumpikin teos on voittanut Sarjakuva-Finlandia -tunnustuspalkinnon.

Takalon tuotannolle tyypillistä on myös selkeä ja tehokas rytmitys, jonka hän luo värien lisäksi käyttämällä vaihtelevasti erilaisia ruutusommitelmia. Memento mori alkaa toistamalla 3x3-ruutusommitelmaa kolmen sivun verran, ja tämä säännöllinen ruudukko palaa teoksessa esimerkiksi kohdissa, jotka kuvastavat sairaalassa tehtyjen toimenpiteiden ja hetkien toisteisuutta. 3x3-sommitelman kanssa vaihtelevat 2x3-sommitelma ja tarkoin mietityt epäsäännöllisemmät ruutujaot, joiden avulla kertomus kulkee eteenpäin selkeästi ja johdonmukaisesti. Voisi sanoa jopa tehokkaasti, millä tarkoitan sitä, että ruutusommitelmien käytöstä huokuu harkittu ja kokemuksen myötä karttunut käsikirjoittamisen taito.

Sairaalassaoloajan toisteisuutta Takalo kuvaa käyttämällä rytmin apuvälineinä 3x3-ruudukkoa, mustia ruutuja ja punaista tehosteväriä (Takalo 2020, 41). Sivu on myös esimerkki Takalon taidosta käyttää kasvonilmeitä välittämään henkilöhahmojen tunteita.

Kuten alussa kirjoitin, lukija kohtaa teoksen käsiinsä saadessaan ensimmäiseksi taiteilijan kasvot ja katseen. Takalo on taituri kuvaamaan kasvonilmeitä ja käyttämään niitä tarinankerronnan keinoina. Teokseen rakentuu kasvoista myös eräänlainen metataso: kertomuksen alussa taiteilija irvistelee kameralle saadakseen taltioitua mahdollisimman kärsivän ilmeen tekeillä olevaa taideprojektia varten. Kärsivien kasvojen sarjasta muodostuu taideteos, jossa jokaiset kasvot kuvastavat maailmassa käynnissä olevia ja ihmishenkiä vaatineita konflikteja. Taiteilijan omien kasvonpiirteiden pohjalta vedostetut kasvot edustavat humanitaarisia kriisejä, jotka koostuvat tuhansien ja satojentuhansien ihmisten kärsimyksestä. Sarjakuvateoksessa taiteilijan omat kasvot ovat kuitenkin myös – ja ensisijaisesti – hänen oman kärsimyksensä kuvastajat. Kasvoilta heijastuvat niin sairastumisen tuottama kipu, kuolemanpelko, työkyvyn menettämisen myötä syntyvä ahdistus kuin positiivisemmatkin tunteet, kuten riemu sairaalaan vierailulle tulleen puolison näkemisestä. Tehokkaan kasvonilmeiden toteuttamisen kautta lukija pääsee seuraamaan intiimisti taiteilijan tunnetilojen vaihtumista matkalla, jonka varrella taiteilija käy tilinpäätöstä elämästään tilanteessa, jossa kuoleman mahdollisuus väijyy muuttuneen arjen yllä.

Kasvoilla ja katseilla on teoksessa myös merkitys kohtaamisen merkitsijöinä. Taiteilijaa sairaalassa hoitavat lääkärit asettavat hänet kyllä tutkivan katseensa alaisiksi, mutta eivät kohtaa häntä ihmisenä – toisin kuin empaattisempina kuvatut sairaanhoitajat. Kansikuvan suoraan lukijaan kohdistuvan katseen voikin tulkita olevan pyyntö kohdata taiteilija ja hänen tarinansa kaikessa inhimillisyydessään. Samalla taiteilijan lukijaan kohdistuva katse kenties muistuttaa lukijaa lukijan omasta inhimillisyydestä. Näin ainakin itse tulkitsin omalla kohdallani.

Memento mori odotti kirjahyllyssäni useamman kuukauden ennen kuin pystyin tarttumaan siihen. Osaksi syynä oli kuluneeseen vuoteen leimansa painanut koronapandemia ja siihen liittyvä huolikasauma ja osaksi se, että laajasti hehkutettuun teokseen muodostuu aina suuria odotuksia. Teosta on hehkutettu vuoden parhaana sarjakuvateoksena ja sen taidokkuutta on avannut kattavasti mm. Ville Pirinen laajassa kirjoituksessaan. Teos on kuitenkin kaiken hehkutuksensa ansainnut. Se onnistuu olemaan vaikuttava aiheeltaan, tarinankerronnaltaan ja visuaaliselta toteutukseltaan, joista kaikki yhdessä vaikuttavat myös siihen, että teoksen lukeminen on tunteisiin, elämänarvoihin ja ajatuksiin vetoava – tai niitä jopa ravisteleva – kokemus.

Tästä lähtien blogi päivittyy epäsäännöllisemmin äitiyslomalle jäämisen vuoksi. 

The Dreams of Queer Utopia (2020)

The Dreams of Queer Utopia on kokoelma lyhyitä sarjakuvia 14 taiteilijalta. Sarjakuvat keskittyvät kuvittelemaan queeria tulevaisuutta, jossa asiat ovat sarjakuvien tekijöiden mukaan jollain tavoin paremmin kuin nyt. Utopialla on perinteisesti tarkoitettu samanaikaisesti sekä nykyistä parempaa paikkaa että paikkaa, jota ei ole olemassa. Utooppiset tekstit tarjoavatkin välineen kuvitella nykyhetkestä radikaalisti poikkeavia olemassa olemisen tapoja. Utopiatutkija Lucy Sargisson esittää, että utooppiset tekstit voivat jopa muuttaa sitä, miten ajattelemme, käsitteellistämme ja teoretisoimme nykyhetkeä. Kun utopiaan yhdistetään sana queer, saadaan kuvitelmia maailmasta, joka on heteronormatiivisuuden ulkopuolella. Queereja utopioita tutkineen José Esteban Muñozin mukaan queer utopia toimii impulssina kieltäytyä hyväksymästä asioiden tämänhetkinen tila. Queer utopia toimii eräänlaisena sysäyksenä pyrkiä sekä kuvittelemaan parempi maailma että toimimaan sellaisen saavuttamiseksi.

Antologian kannen on tehnyt Sara Valta.

Lyhyen alustuksen jälkeen on syytä tarkastella, kuinka radikaaleja muutoksen mahdollisuuksia The Dreams of Queer Utopia loppujen lopuksi kuvittelee. Antologian toimittanut H-P Lehkonen toteaa esipuheessaan, että queerit utopiat unelmoivat vallankumouksesta, joka lopettaisi kaikenlaisen vähemmistöihin kohdistuvan sorron. Antologian sarjakuvat itsessään eivät kuitenkaan ole niinkään toiminnallisia taisteluhuutoja, vaan melko arkisiakin kuvauksia siitä, millaista olisi elää tavallista elämää maailmassa, jossa ei tarvitse välittää esimerkiksi sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvistä rajoittavista normeista. 

Useissa antologian sarjakuvissa eletään tai vietetään aikaa luonnonhelmassa, mikä johdattaa ajattelemaan paremman tulevaisuuden edellyttävän nykyistä kestävämpiä ympäristöarvoja. Läheinen luontosuhde näkyy esimerkiksi Rachel Pangin utopiassa eräänlaisesta luonnonmukaisesta kommuunista, jonka jäsenet tukevat toisiaan ja osallistuvat tasapuolisesti yhteisön toimintoihin, kuten lasten kasvattamiseen ja viljelyyn – samalla kuitenkin saaden olla juuri sellaisia kuin ovat. Jiipu Uusitalon sarjakuvassa luonnon monimuotoisuus toimii utooppisena esikuvana yhteiskunnan monimuotoisuudelle, kun taas Nam-Ke löytää solarpunkin kautta teknologiasta ratkaisun tasapainon saavuttamiseksi niin ihmisten kuin ihmisten ja luonnon välillä.  

Luonto eräänlaisena utooppisena ihanteena tuo mieleen pastoraaliperinteen, jossa ihminen löytää onnen ja tasapainon juuri luonnon keskeltä. Siiri Viljakan sarjakuvassa kesäinen niitty toimii paikkana idylliselle piknikille, jonka osallistujille utopiaa edustaakin mahdollisuus hengata rauhassa, syödä ikuisesti donitseja ja nauttia rakkaidensa seurasta. Henkilöhahmojen utopiakuvitelmien arkisuus herättää pohtimaan, että julkista rakkaudenosoittamista ohjaavat ja rajaavat nyky-yhteiskunnassa normit, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan. Niityllä makaileva kolmikko poikkeaa perinteisestä ja heteroseksuaalisesta ydinperhemallista. Kolmikon jäsen toivoo, että heidän lastensa ei tarvitsisi elää suvaitsemattomuuden ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien ahdistusten ja ongelmien kanssa. 

Siiri Viljakan sarjakuvassa tulevaisuus huolettaa.

Vaikka utopia mahdollistaisi radikaalitkin kuvitelmat uudesta ja upeasta tulevaisuudesta, Calvin Ariumin sarjakuva keskittyy tulevaisuuden kuvittelemisen sijaan nostamaan esille nykyhetken ongelmia. Esipuheessaan omaan sarjakuvaansa hän kirjoittaa, että nykymaailman ongelmat on voitava kohdata ennen kuin voidaan luoda jotain parempaa. Sarjakuvassaan hän nostaa esille, millaisia vaikeuksia hän on joutunut kohtaamaan vammaisena transihmisenä. Ariumin strategia kuvitella tulevaisuutta on käyttää ”mitä jos” -kuvitelmaa: mitä jos julkiset tilat olisi suunniteltu esteettömiksi tai jos nimen vaihtaminen osana transprosessia olisi helpompaa? Ariumin sarjakuvassa utopiaa ei ole vielä saavutettu, vaan arki on ongelmien täyttämää. Utopia on kuitenkin mahdollisuus tai lupaus paremmasta, mutta sen eteen on tehtävä töitä, kuten Arium sarjakuvassaan kiteyttää. Ariumia vie eteenpäin selvästikin Muñozin peräänkuuluttama sisukkuus olla hyväksymättä nykymaailman tilaa.

Calvin Arium lähestyy tulevaisuutta kuvittelemalla "mitä jos?".

Nostan esille vielä Niko-Petteri Nivan sarjakuvan, joka herkuttelee Hugo Simbergin teoksella Kuoleman puutarha, jossa luurankohahmoiset olennot hoivaavat puutarhan kasveja. Luurangot kuoleman ja kasvit elämän symboleina rakentavat yhteyden elämän kiertokulkuun, jossa elämä ja kuolema seuraavat toisiaan. Nivan sarjakuvassa elämän kiertokulku on irrotettu nyky-yhteiskunnan kapitalistisesta ikeestä ja sen tilalla on kuvitelma sosiaalisesta tasa-arvoisuudesta, joka toteutuu mm. työn uudelleen jakamisella ja universaalilla perustulolla. Nivan sarjakuva vastaa ehkä radikaaleimmin H-P Lehkosen esipuheessa peräänkuuluttamaan kuvitelmaan vallankumouksesta, jonka avulla kaikenlainen sorto olisi mahdollista lopettaa.

Niko-Petteri Nivan utopiassa kapitalismin tuhoa tuottava kierre on korvattu elämän puutarhalla.

Antologian sarjakuvat ovat lyhykäisyydessään hyviä herättelijöitä pohtimaan sitä, minkälaisessa todellisuudessa elämme ja miten sen lainalaisuudet koskettavat eri ihmisiä eri tavoin. Jokainen varmasti kuvittelee utopiansa omista lähtökohdistaan ja etuoikeuksistaan käsin, joten on hyvä avata mielensä sille, miten monin eri tavoin parempi tulevaisuus on mahdollista kuvitella.

Digitaalisen antologian voi lunastaa itselleen Queerwebcomic.comin nettikaupasta. 

Bloggauksessa mainittu kirjallisuus:

Muñoz, José Esteban 2009: Cruising Utopia. The Then and Thereof Queer Futurity. New York: New York University Press.

Sargisson, Lucy 1996: Contemporary Feminist Utopianism. London & New York: Routledge.

Kati Närhi: Ei mikään (2020, omakustanne)

Olen ihaillut Kati Närhen töitä jo vuosikausia. Sarjakuvataiteilijana ja kuvittajana työskentelevä Närhi tunnetaan erityisesti Paula Norosen Yökoulu-lastenkirjojen kuvittajana ja Agnes-sarjakuvatrilogiasta, jonka päätösosa Seitsemäs vieras sai Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon vuonna 2016. Itse tutustuin Närhen sarjakuviin ensimmäisen kerran vuonna 2001 julkaistun Hanki elämä -albumin myötä. Toinen toistaan hulvattomammat ja absurdimmat tarinat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Äkkivääryydessään sarjakuvat muistuttivat niin kanadalaisen Julie Doucet’n kuin 1990-luvulla sarjakuvillaan ilahduttaneen Anu Lavosen töitä (etsi käsiisi Lavosen Kallis maku -albumi ja ihastu surrealismin ja absurdin yhdistelmään!).

Närhen sarjakuvissa näennäinen arkipäiväisyys peittää alleen aina selittämättömiltä vaikuttavia mysteerejä hieman samaan tapaan kuin David Lynchin elokuva- ja tv-tuotanto. Selittämättömyys tuo mukanaan vaarantuntua, joka puolestaan herättää halun nähdä arkitodellisuuden taakse ja etsiä piilotettu totuus. Tähän haluun sekoittuu aina myös pelkoa turvallisuuden menettämisestä, mutta Lynchiin verrattuna Närhen teoksissa on valoisampi sävy, joka tuo mukanaan helpotuksen tunteen. Agnes-trilogia sopii luettavaksi nuoremmillekin lukijoille, ja trilogian teoksissa pikemmin flirttaillaan selittämättömyyden ja pelottavuuden kanssa kuin annettaisiin niille totaalinen valta.

Taiteilijalta tilattuna teos saapui elegantisti mustaan silkkipaperiin käärittynä.

Uusi Ei mikään -teos on aikuisille suunnattu kuvakirja, joka poikkeaa Närhen sarjakuvista pelkistetymmällä tyylillään niin kuvituksen kuin tarinankerronnankin suhteen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan tarina kietoutuu nimettömäksi jäävän kaupungin ja sen asukkaiden elämän kuvaukseen. Eräänä aamuna kaupungissa alkaa puhaltaa kylmä tuuli, jonka myötä ihmisten käyttäytyminen muuttuu radikaalisti. Asukkaat alkavat kärsiä alakuloisuudesta, lamaannuksesta, väkivaltaisista ajatuksista, huonosta itsetunnosta ja surumielisyydestä. Kaupungin kadut tyhjenevät ja liikkeet suljetaan suuren alakulon vuoksi. Kaupungin päättäjät pähkäilevät, onko alakulo levinnyt kaupunkiin sen ulkopuolelta tulleiden ihmisten mukana, ja voisiko ongelman ratkaista pakkokeinoin määräämällä ihmiset hymyilemään.

Ajatusketjut ongelman alkuperästä ja pakkotoimista kytkevät Närhen teoksen viime kuukausien koronapandemiaan. Teos ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja yhteys pandemiaan onkin sattumaa. Galleria Kuvituksen podcastissa alakulo liitetään masennukseen, ja tämä onkin kutkuttava tulkintavaihtoehto. Masennus koetaan usein yksilön sairaudeksi, mutta teoksessa siitä kärsii kokonainen kaupunki, jolloin myös päättäjien on herättävä aktiivisesti pohtimaan keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Tässä mielessä määräys pakollisesta hymyilemisestä kuulostaa yhtä aikaa absurdilta ja samastuttavalta: nykyisessä pärjäämisen ja menestymisen kulttuurissa yksilön ajatellaan usein olevan oman onnensa seppä ja positiivisen ajattelun olevan avain hyvinvointiin.

Jos hymyilisit enemmän, ehkä tuntisit itsesi onnellisemmaksi. Vai miten se menikään?

Vaikka Närhen teosta tulkitsisi kuvauksena pandemiasta tai masennuksesta, on se kuitenkin monitulkintainen eli monille tulkinnoille avoin teos. Teosta voi tulkita kollektiivin (kaupungin) tai yksilöiden näkökulmasta ja siitä voi poimia omasta elämästä tuttuja tuntemuksia ja kokemuksia masennuksen vaikutuksista. Suurten teemojen ylle kutoutuu Närhen viehättävä kuvitustyyli, joka on saanut inspiraatiota mm. viktoriaanista painokuvista, ja yhdistää tussipiirroksen kirkkaisiin ja selkeisiin väripintoihin. Esikuvinaan Närhi on maininnut mm. Edward Goreyn (1925 - 2000), jonka vaikutukset näkyvät paitsi viktoriaanisuuden ihannointina myös Närhen teoksille tyypillisessä absurdissa ja mustassa huumorissa. Myös hahmosuunnittelu rakentaa Närhen teokseen oman tasonsa: nyky-yhteiskunnan ongelmiin kytkeytyvät teemat tulevat Ei mikään -teoksessa käsitellyiksi vanhoista suomalaisista elokuvista innoituksensa saaneiden henkilöhahmojen kautta.

Kuvan ja sanan vuorovaikutuksen osalta Närhen teoksissa viehättää tarkoin mietitty rytmitys ja eräänlainen leikkisyys. Närhi uskaltaa jättää lukijalle tilaa kytkeä yhteen sanat ja kuvat sekä vertailla niissä luettua ja nähtyä. Sen vuoksi erityisen herkullisia ovat Ei mikään -teoksen kuvituksen yksityiskohdat, jotka bongattuina voivat vaikuttaa jopa siihen, miten tarinan käänteet ymmärretään – tai jäävätkö ne ymmärtämättä.

Teosta voi tilata ainakin taiteilijan kotisivujen kautta.

Ruohonjuurisarjakuvaa tekemässä

Tällä kertaa kirjoitukseni ei käsittele lukukokemuksiani sarjakuvan parissa, vaan poikkeuksellisesti sarjakuvan tekemistä. En yleensä itse tee sarjakuvia, vaikka piirtäminen on ollut on/off-tyyppisesti tärkeä osa elämääni lapsesta saakka. Heinäkuun viimeisellä viikolla osallistuin kuitenkin etänä järjestettyyn ruohonjuurisarjakuvien työpajaan, jonka vetivät Johanna Rojola ja Sanna Hukkanen. Työpaja oli osa Nordic Summer Universityn opintopiiriä, jonka aiheena oli tänä kesänä sarjakuvat poikkeusaikana.

Zoom-yhteyden kautta järjestetyssä työpajassa saimme ensin kuulla Rojolan ja Hukkasen ajatuksia ruohonjuurisarjakuvien tekemisestä ja niiden käytöstä kansalaisaktivismin muotona. Formaatti, johon työpajassa tutustuimme, on Maailman sarjakuvat-yhdistyksen kehittämä 4-ruutuinen sarjakuva, jonka päätehtävänä on välittää viesti mahdollisimman selkeässä muodossa. Formaatti on kehitetty yhteistyössä intialaisten, tansanialaisten, mozambiklaisten ja suomalaisten toimijoiden kanssa, ja sitä on käytetty kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyössä erilaisissa kampanjoissa ja työpajoissa.

Ruohonjuurisarjakuvan ideana on se, että sarjakuvien tekijät eivät ole ammattitaiteilijoita, vaan paikallisten yhteisöjen jäseniä, jotka haluavat saada viestinsä kuuluviin ja näkyviin. Tärkeintä ruohonjuurisarjakuvaa tehdessä on päästä eroon ajatuksesta, että sarjakuvan tekemisen edellytyksenä olisi hyvä piirustustaito. Rojolan ja Hukkasen mukaan riittää, että kynä pysyy kädessä ja tekijällä on jotain sanottavaa.

Työpaja alkoi Rojolan ja Hukkasen luennolla, jolla tutustuimme ruohonjuurisarjakuvan perusteisiin. Tämän jälkeen saimme tehtäväksi ideoida ja toteuttaa oman sarjakuvamme. Aikaa projektille oli vain muutama päivä, mutta ideointi lähti mukavasti liikkeelle pienryhmäkeskustelujen avulla. Monille osallistujille päällimmäiseksi nousi ajatus käsitellä joko koronaan tai terveyteen liittyviä aiheita, mutta lopulta valmiiden töiden aiheet vaihtelivat kommunikaatiohaasteista yhteistyöhön urheilujärjestöjen ja kansalaisaktivistien välillä.

Sarjakuvan ideoimista ja hiomista valmiiksi työksi ohjasivat neljä tärkeää peruspilaria: 1) aihe: mitä sarjakuva käsittelee? 2) kohderyhmä: ketä puhuttelemaan sarjakuva on suunnattu? 3) teema: millaisiin laajempiin asiakokonaisuuksiin sarjakuvan aihe liittyy? 4) sanoma: minkä viestin haluat sarjakuvallasi välittää? Vaikka sarjakuvan tekeminen näiden neljän peruspilarin avulla tuntui aluksi haastavalta, kysymykset tukivat sarjakuvan ideoimista hyvin. Ne ohjasivat yksinkertaistamaan alkuperäistä suunnitelmaa, sillä lopputuloksen oli tarkoitus olla mahdollisimman yksiselitteinen ja tehokas. Aihe ja teema muistuttavat toisiaan, mutta aihetta voi ajatella konkreettisena fokuksena siinä, missä teema on laajempi ja abstraktimpi. Sarjakuvan teemana voisi olla esimerkiksi "HIV-virus ja terveys", jolloin tarkempi aihe voisi olla vaikkapa "HIV-testit viruksen leviämisen estäjinä". Tällöin viestinä voisi olla "mene testeihin" ja viesti suunnattaisiin vaikkapa opiskelijoille tai muulle halutulle kohderyhmälle.

Ruohonjuurisarjakuva on nimenomaan viestintää, ei moniselitteistä taidetta. Tämä mielessä tein omasta sarjakuvastani useamman käsikirjoituksen ja sain siitä palautetta pienryhmältä ja opettajilta. Aiheen, kohderyhmän, teeman ja sanoman lisäksi pohdin paljon sitä, miten toteutan sarjakuvan niin, että kuvan ja sanan tasapaino olisi viestin välittymisen kannalta tehokas enkä esimerkiksi tyytyisi selittämään kaikkea sanallisesti ja jättäisi kuvia vain kuvittamaan jo sanottua. Tähän saimme onneksi opettajilta paljon konkreettisia vinkkejä esimerkiksi henkilöiden ilmeiden ja kehonkielen hyödyntämisestä kerronnan keinona. Maailman sarjakuvat ry:n sivuilla on hyviä materiaaleja ruohonjuurisarjakuvien perusteiden opetteluun ja myös oman työpajan pitämiseen.

Ensimmäisessä käsikirjoituksessani sorruin kertomaan samat asiat kuvin ja sanoin. Lisäksi otsikkoni oli liian pitkä ja sarjakuvaa selittävä. Kuvat olivat tässä vaiheessa pelkistettyjä, sillä käsikirjoitusvaiheessa ei mennä vielä piirroksellisiin yksityiskohtiin. Tärkeintä on saada toimimaan sarjakuvan sanoma. Käsikirjoituksen koko oli tässä vaiheessa A5 eli puolet A4-arkista.

Valmiissa sarjakuvassa ruudut ovat hieman eri järjestyksessä, otsikko on muuttunut, ruutuihin on ilmestynyt yksityiskohtia ja sarjakuva on tussattu lisäten jokaiseen ruutuun visuaalisuutta tehostavia kontrasteja. Lisäksi teksti on tekstattu mahdollisimman selkeästi. Valmis työ on A3-kokoinen, sillä ruohonjuurisarjakuvien on usein tarkoitus olla esillä julistemuodossa. Julistemuoto asettaa vaatimuksia sekä piirtämiselle että tekstaamiselle.

Valmis sarjakuvani syntyi omakohtaisen elämäntilanteen inspiroimalle ajatukselle kontrollin menettämisestä. Sarjakuva on suunnattu vertaistueksi muille raskaana oleville naisille ja heidän läheisilleen, mutta poikkeusoloissa kontrollin menettämisen tunne on varmasti laajemminkin ihmisiä koskettava asia. Olen tyytyväinen siitä, että tiiviin työpajan aikana ehdimme käydä läpi koko prosessin sarjakuvan ideoimisesta valmiiksi lopputuotteeksi asti. Lisäksi keskustelimme siitä, miten tekemämme sarjakuvat tavoittaisivat parhaiten kohderyhmänsä eli mitkä ovat niitä fyysisiä ja digitaalisia kanavia, joilla tekemiämme sarjakuvia voisi levittää. Työryhmä oli kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen, opettavainen ja rohkaiseva, sillä se lisäsi vakuuttuneisuuttani sarjakuvan voimasta tarinankerronnan ja viestinnän välineenä. Samalla se antoi luottoa ja työvälineitä sarjakuvien toteuttamiseen niiden lukemisen rinnalla.