Tiitu Takalo: Memento mori (2020, WSOY) – tutkielma elämästä, kuolemasta ja kohtaamisista

Tiitu Takalon Memento mori -teoksen on julkaissut WSOY.

228-sivuisen teoksen kannessa taiteilija katsoo vakavana kohti lukijaa. Siniharmaalta pohjalta tuijottava omakuva on voimakas: kasvoilla leimuaa punasävyinen hehku ja pään yllä leijuu kirkkaanpunaisten verisuonten verkosto. Tiitu Takalon Memento mori ei ole helppo lukukokemus ja kansi ikään kuin varoittaa lukijaa teoksen vakavuudesta. Latinankielinen nimi Memento mori, eli muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi, puhuttelee lukijaa – samoin kuin taiteilijan kohti lukijaa suunnattu katse. ’Memento mori’ -aiheisessa kuvataiteessa kuolevaisuudesta muistuttavat usein pääkallot ja luurangot. Takalon teoksen kannessa taiteilijan pään ympärille muodostuu verisuonista sädekehän tai kypärän muotoinen verkosto, joka muistuttaa siitä, että hengissä pysymisemme on herkkien ja monimutkaisten, ruumiillisten ja materiaalisten lainalaisuuksien varassa. Punainen elinvoiman ja lämmön väri osuu vain osittain taiteilijan kasvoille jättäen kasvojen sivut siniharmaiksi, ikään kuin kuoleman koskettamiksi.

Memento mori on kertomus aivoverenvuodosta selviämisestä. Teos etenee kronologisesti kerraten tapahtumat aivoissa sijaitsevan verisuonen puhkeamisesta leikkaus- ja hoitotoimenpiteiden kautta pitkään paranemisprosessiin. Teoksen omakohtainen aihe on vakavuudessaan pysäyttävä, mutta niin on myös teoksen toteutus. Teoksessa riittää tutkittavaa monelle lukukerralle, mutta haluan nostaa esiin erityisesti värityksen, rytmin ja kasvojen merkityksen teoksen kerronnassa.

Jo vaikuttava kansikuva antaa osviittaa värityksen symbolisuudesta, jossa punaisen lämpimät sävyt viittaavat sekä tuskalliseen aivoverenvuotoon että elämässä kiinni pitäviin voimiin. Sinisen ja harmaan sävyt puolestaan kuvastavat sairastumis- ja paranemisprosessin eri vaiheissa esiin nousevaa väsymystä, lamaannusta ja työkyvyn menettämistä. Takalo on käyttänyt värejä taidokkaasti läpi tuotantonsa, mutta  mainittakoon tässä erityisesti Tampereella sijaitsevan Annikin puutalokorttelin historiaan paneutuva teos Minä, Mikko ja Annikki (2015, Suuri Kurpitsa) sekä sisällissodan punaisista naistaistelijoista kertova tarina sarjakuvakokoelmassa Sisaret 1918 (2018, Arktinen Banaani). Kumpikin teos on voittanut Sarjakuva-Finlandia -tunnustuspalkinnon.

Takalon tuotannolle tyypillistä on myös selkeä ja tehokas rytmitys, jonka hän luo värien lisäksi käyttämällä vaihtelevasti erilaisia ruutusommitelmia. Memento mori alkaa toistamalla 3x3-ruutusommitelmaa kolmen sivun verran, ja tämä säännöllinen ruudukko palaa teoksessa esimerkiksi kohdissa, jotka kuvastavat sairaalassa tehtyjen toimenpiteiden ja hetkien toisteisuutta. 3x3-sommitelman kanssa vaihtelevat 2x3-sommitelma ja tarkoin mietityt epäsäännöllisemmät ruutujaot, joiden avulla kertomus kulkee eteenpäin selkeästi ja johdonmukaisesti. Voisi sanoa jopa tehokkaasti, millä tarkoitan sitä, että ruutusommitelmien käytöstä huokuu harkittu ja kokemuksen myötä karttunut käsikirjoittamisen taito.

Sairaalassaoloajan toisteisuutta Takalo kuvaa käyttämällä rytmin apuvälineinä 3x3-ruudukkoa, mustia ruutuja ja punaista tehosteväriä (Takalo 2020, 41). Sivu on myös esimerkki Takalon taidosta käyttää kasvonilmeitä välittämään henkilöhahmojen tunteita.

Kuten alussa kirjoitin, lukija kohtaa teoksen käsiinsä saadessaan ensimmäiseksi taiteilijan kasvot ja katseen. Takalo on taituri kuvaamaan kasvonilmeitä ja käyttämään niitä tarinankerronnan keinoina. Teokseen rakentuu kasvoista myös eräänlainen metataso: kertomuksen alussa taiteilija irvistelee kameralle saadakseen taltioitua mahdollisimman kärsivän ilmeen tekeillä olevaa taideprojektia varten. Kärsivien kasvojen sarjasta muodostuu taideteos, jossa jokaiset kasvot kuvastavat maailmassa käynnissä olevia ja ihmishenkiä vaatineita konflikteja. Taiteilijan omien kasvonpiirteiden pohjalta vedostetut kasvot edustavat humanitaarisia kriisejä, jotka koostuvat tuhansien ja satojentuhansien ihmisten kärsimyksestä. Sarjakuvateoksessa taiteilijan omat kasvot ovat kuitenkin myös – ja ensisijaisesti – hänen oman kärsimyksensä kuvastajat. Kasvoilta heijastuvat niin sairastumisen tuottama kipu, kuolemanpelko, työkyvyn menettämisen myötä syntyvä ahdistus kuin positiivisemmatkin tunteet, kuten riemu sairaalaan vierailulle tulleen puolison näkemisestä. Tehokkaan kasvonilmeiden toteuttamisen kautta lukija pääsee seuraamaan intiimisti taiteilijan tunnetilojen vaihtumista matkalla, jonka varrella taiteilija käy tilinpäätöstä elämästään tilanteessa, jossa kuoleman mahdollisuus väijyy muuttuneen arjen yllä.

Kasvoilla ja katseilla on teoksessa myös merkitys kohtaamisen merkitsijöinä. Taiteilijaa sairaalassa hoitavat lääkärit asettavat hänet kyllä tutkivan katseensa alaisiksi, mutta eivät kohtaa häntä ihmisenä – toisin kuin empaattisempina kuvatut sairaanhoitajat. Kansikuvan suoraan lukijaan kohdistuvan katseen voikin tulkita olevan pyyntö kohdata taiteilija ja hänen tarinansa kaikessa inhimillisyydessään. Samalla taiteilijan lukijaan kohdistuva katse kenties muistuttaa lukijaa lukijan omasta inhimillisyydestä. Näin ainakin itse tulkitsin omalla kohdallani.

Memento mori odotti kirjahyllyssäni useamman kuukauden ennen kuin pystyin tarttumaan siihen. Osaksi syynä oli kuluneeseen vuoteen leimansa painanut koronapandemia ja siihen liittyvä huolikasauma ja osaksi se, että laajasti hehkutettuun teokseen muodostuu aina suuria odotuksia. Teosta on hehkutettu vuoden parhaana sarjakuvateoksena ja sen taidokkuutta on avannut kattavasti mm. Ville Pirinen laajassa kirjoituksessaan. Teos on kuitenkin kaiken hehkutuksensa ansainnut. Se onnistuu olemaan vaikuttava aiheeltaan, tarinankerronnaltaan ja visuaaliselta toteutukseltaan, joista kaikki yhdessä vaikuttavat myös siihen, että teoksen lukeminen on tunteisiin, elämänarvoihin ja ajatuksiin vetoava – tai niitä jopa ravisteleva – kokemus.

Tästä lähtien blogi päivittyy epäsäännöllisemmin äitiyslomalle jäämisen vuoksi.