torstai 18. kesäkuuta 2020

Täydellinen kesäsarjakuva


Mariko Tamakin käsikirjoittama ja Jillian Tamakin piirtämä This One Summer (2014, First Second) on täydellinen kesäsarjakuva. Ensinnäkin sarjakuva on tarpeeksi paksu, jotta se tarjoaa luettavaa pitkän ja rentouttavan kesäpäivän ajaksi ja toisaalta se ei ole liian paksu, jotta lukeminen esimerkiksi aurinkotuolissa tai nurmikolla maatessa kävisi fyysisesti epämukavaksi.
Suurin syy teoksen ihanuudelle ja kesään sopivuudelle on kuitenkin sen kesäkuvauksessa. Tarina kertoo Rosesta, varhaisteini-ikäisestä päähenkilöstä, joka matkustaa vanhempiensa kanssa jokavuotiselle kesälomareissulle. Mökkinaapurissa odottaa puolitoista vuotta nuorempi kesäkaveri Windy, jonka kanssa Rose käyttää kesälomapäivät parhaalla mahdollisella tavalla: uimalla, kauhuelokuvia katsoen ja karkkia syöden. Rosen ja Windyn mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin erkaantuneet toisistaan sitten edellisen kesän: siinä missä Windy haluaisi vielä palata vanhoihin leikkeihin, ovat ne Rosen mielestä jo hieman lapsellisia.

Vanhoja leikkejä enemmän Rosea kiinnostaa kesäkylän ainoassa kaupassa työskentelevä Dunc, johon hän yrittää ujosti mutta päättäväisesti tehdä vaikutuksen. Yksi yritys pojan mielenkiinnon herättämiseksi on esimerkiksi K-18-kauhuelokuvien vuokraaminen kaupan kokoelmista. Siinä missä Tappajahai ei aiheita tytöissä kovin suuria kauhunväristyksiä, on Teksasin moottorisahamurhaaja heille kuitenkin liikaa. Pelkoa ei kuitenkaan sovi tunnustaa useita vuosia vanhemmalle Duncille tai tämän kavereille.
Kun Teksasin moottorisahamurhaaja on tytöille liian pelottava, kääntyy keskustelu paikallisten nuorten puheesta poimittuun oraalisuuteen ja sen merkityksiin (Tamaki & Tamaki 2014, 63).

Paikallisen nuorisoporukan touhuja sivusta seuraavat tytöt pääsevät jyvälle pikkupaikkakunnan jännitteistä ja samalla tulevat pohtineeksi nuorten aikuisten maailmaan liittyviä asioita, kuten seksuaalisuutta. Dunc osoittautuu melko keskenkasvuiseksi suhteessaan naisiin, mutta etenkään Rose ei osaa nähdä tätä puutteena, vaan ihailunkaipuussaan sortuu itsekin ajattelemaan naisista halveksuvalla tavalla. Halveksuntaan on suurena syynä myös Rosen vaikea suhde äitiinsä Aliceen, joka ei kesälomasta huolimatta osaa rentoutua, vaan riitelee alituisesti Rosen isän kanssa. Taustalla kummittelee käsittelemättä jäänyt trauma, jossa Rosen jälkeen toivottua perheenlisäystä ei ole yrittämisestä huolimatta ilmaantunut. Hartaasti odotettu raskaus päättyi keskenmenoon juuri edellisenä kesänä ja vieläpä samaisella kesämökillä. Tyttärelleen Alice ei ole osannut asiasta kertoa, ja teoksessa tulee hyvin esille se, miten aikuisten käsittelemättömät asiat vaikuttavat lapsiin. Paetakseen vanhempiensa välillä vallitsevaa jännitettä Rose suuntaa mielenkiintonsa paikallisten nuorten välisiin skismoihin ja tarjoilee auliisti mielipiteitään esimerkiksi paikallisten nuorten naisten seksuaalimoraalista.

Jillian Tamaki on taiturimainen piirtäjä, jonka käsissä kesäinen luonto ja nuorten tyttöjen välinen ystävyys saavat ympärilleen taianomaisen ja silti uskottavan hohteen. Kirjan takakannessa niin ikään nuorten sarjakuvia tekevä Svetlana Chmakova kehuu teosta osuvalla tavalla: ”A rare treasure of a book, like a summer caught and pressed between the pages.” Kesä kansien väliin vangittuna, totta tosiaan.

Hyvänä kesän tunnelman vangitsijana on pidetty myös Tove Janssonia ja erityisesti hänen Sommarboken-teostaan (1972). Janssonin ja Tamakien teosta yhdistää mielestäni hyvin onnistunut lapsen näkökulman esiintuominen. Janssonilla lapsinäkökulma on isoäitinsä ja isänsä kanssa saarikesää viettävällä Sophialla, ja teoksessa kuvataan kauniisti etenkin isoäidin ja lapsenlapsen välille muodostuvaa suhdetta. Tamakin teoksessa näkökulma on lapsuuden ja nuoruuden kynnyksellä olevalla Rosella, jonka tärkeänä heijastinparina toimii ystävä Windy. Teoksia yhdistää myös ainakin omassa luennassani jonkinlainen lempeys, minkä helposti tulee liittäneeksi kesään. Valoisuus, lämpö ja ruumiin kautta saatavat aistikokemukset kesän yltiöpäisestä runsaudesta resonoivat ainakin omissa lukukokemuksissani sekä Janssonin että Tamakien teosten kohdalla.

Vaikka Tamakien teosta on kehuttu etenkin nuortensarjakuvana, tarjoaa se aikuislukijallekin paljon ajateltavaa. Ehkä ajatukset värittyvät nostalgian kautta: omien lapsuuskesien muistelun kautta ja toisaalta ajattelemalla omia varhaisnuoruuden kipukohtia, kuten ensimmäisiä ihastumisia ja lamaannuttavaa tunnetta, joka syntyy kohdattaessa aikuisten maailmaan kuuluvat ja aiemmin salaisuuksina pysyneet ongelmat.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Tyttöjen välinen ystävyys ruotsalaisessa nykysarjakuvassa


Ruotsalainen feministinen sarjakuva on elänyt kukoistuskauttaan jo yli kymmenen vuotta. Valtakunnalliseksi kulttuurivaikuttajaksi nousseen Liv Strömquistin ensimmäinen sarjakuvateos Hundra procent fett julkaistiin vuonna 2005; samana vuonna, kun Malmössä sai alkunsa feministisen sarjakuvatoiminnan verkosto Dotterbolaget. Strömquistin ohella terävän satiirisia sarjakuvia tekevät muiden muassa Sara Gráner, Nina Hemmingsson ja Nanna Johansson, jotka tarttuvat yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja sukupuolistereotypioihin usein huumorin ja groteskin kuvaston avulla. 

Yhteiskuntakriittisen sarjakuvan lisäksi vahva tendenssi ruotsalaisessa feministisessä sarjakuvassa on ollut kehitys- ja kasvukertomusten runsaus, joka näkyy erityisesti nuoren polven taiteilijoiden töissä. Monien taiteilijoiden teoksissa seikkailevat pikkupaikkakunnalla tai suurkaupungissa kasvavat tyttöpäähenkilöt, jotka kipuilevat ystävyys- ja perhesuhteiden, orastavan seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien asettamien paineiden kanssa. 

Nuoret päähenkilöt eivät automaattisesti viittaa siihen, että kyse olisi varsinaisesta nuortensarjakuvasta, joka soveltuisi ongelmattomasti kaikkien nuorten luettavaksi. Nuortenkirjallisuuden kohderyhmä määritellään yleisesti hyvin laajasti 10-25-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuksi kirjallisuudeksi (Kirjasampo: nuortenkirjallisuus). Monet alla mainitsemistani sarjakuvista käsittelevät esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä, vaikka pääpaino olisikin tyttöjen välisessä ystävyydessä, hevos- tai musiikkiharrastuksessa.

Seuraavaksi esittelemäni ruotsalaiset sarjakuvat eivät valitettavasti Sandgrenin teosta lukuun ottamatta löydy omasta kirjahyllystäni. Pääsin tutustumaan teoksiin, kun vietin kevään 2019 Tukholmassa, ihanan Serieteket-sarjakuvakirjaston helmistä nauttien.

Coco Moodyssonin Aldrig god natt -teoksen (2008) tyttökolmikko asuu 1980-luvun Tukholmassa ja päättää toteuttaa haaveensa punk-bändissä soittamisesta. Aikaansaavat tytöt eivät lannistu siitä, että nuorisotalon treenitila tuntuu olevan aina varattu poikien soittoharrastukselle tai siitä, ettei heillä itsellään ole minkäänlaista soittotaitoa. Taitojen sijaan heillä on intoa ja paloa päästä osaksi kulttuuria, jossa itsetekeminen on tärkeintä ja epäoikeudenmukaisuudet pitää tuoda julki. Moodyssonin sarjakuvasta tehty elokuvasovitus Vi är bäst! (2013) muuttaa hieman tyttöjen välistä dynamiikkaa, mutta sarjakuvan tavoin se säilyttää näkökulman tytöillä itsellään ja esittää tyttöjen välisen ystävyyden sydämellisesti lankeamatta viisasteluun tai naureskeluun. Suuri suositus myös siis elokuvalle!


Moodyssonin mustavalkoiset kuvat rakentavat mielleyhtymän punk-kulttuurin estetiikkaan, joka on Moodyssonin oman nuoruuden inspiraationlähde. Nuoruusaikaisten kulttuurivaikutteiden äärellä ollaan myös Sara Hanssonin omaelämäkerrallisessa teoksessa Vi håller på med en viktig grej (2011), jonka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle. Kun viidettä luokkaa käyvä päähenkilö näkee televisiosta Spice Girlsin musiikkivideon, haluaa hän olla kuin yksi ihaillun tyttöbändin jäsenistä ja rullaa t-paitansa navan paljastavaksi topiksi. Poikien nälvivien kommenttien lisäksi uusi ilme saa koulussa myös ihailua, ja päähenkilö löytää uuden parhaan ystävän yhtä luokkaa ylemmällä olevasta Rebbestä. Hanssonin sarjakuva kertoo ystävyyden saamiseen ja menettämiseen liittyvistä toiveista ja peloista tavalla, joka palauttaa mieleen sen voimakkaan tunteen, jolloin paras kaveri oli sekä vahvin että tärkein liittolainen taistelussa, jossa vastassa oli koko muu maailma.

Sara Hanssonin teoksen päähenkilöt fanittavat Spice Girlsia (Hansson 2011, 36).

Viittaukset musiikkiin, kuten Ebba Gröniin, The Cureen, Spice Girlsiin ja Backstreet Boysiin, kytkevät Moodyssonin ja Hanssonin sarjakuvien maailmat tiettyyn kulttuuriseen ja historialliseen aikaan. Moodyssonin ja Hanssonin päähenkilöt eivät kasva tietokoneiden tai älypuhelinten sinisessä valossa – toisin kuin Hanna Gustavssonin sarjakuvien 14-vuotias päähenkilö Iggy (Nattbarn 2013; Iggy 4-ever, 2015). 


Kahdesta itsenäisestä osasta koostuvan kasvukertomuksen ensimmäisessä osassa kuvataan, kuinka yksinhuoltajaäidin kanssa asuva Iggy yrittää taltuttaa alati mielessä pyörivää kiinnostusta miehiin internetin porno- ja keskustelusivuilla. Internetin kautta Iggy saakin yhteyden koulun valokuvaajaan, vanhempaan mieheen, jota kohtaan hän tuntee vetoa yhteisen musiikkimaun vuoksi. Gustavssonin Nattbarn on suomennettu vuonna 2019 nimellä Yölapsi, ja toivon mukaan suomalainen yleisö innostuu ostamaan käännöstä sen verran, että saataville tulisi muidenkin taidokkaiden ruotsalaistaiteilijoiden teoksia käännöksinä. Strömquistiahan on suomennettu jo useamman teoksen verran ja keväällä 2020 julkaistiin Moa Romanovan Alltid fucka upp -teoksen (2018) suomennos Paniikkiprinsessa

Toisin kuin Moodyssonin ja Hanssonin teoksissa, Gustavssonin kertomuksessa päähenkilö esitetään yksin ajatustensa ja ahdistustensa kanssa. Teini-ikäinen päähenkilö vetäytyy kuoreensa eikä suostu keskustelemaan äitinsä tai tämän miesystävän kanssa. Jälkimmäinen osa keskittyy ensimmäistä osaa enemmän kaverisuhteiden kuvaukseen, kun Iggy saa uusia ystäviä, joiden kautta realisoituu yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien asioiden monimutkaisuus. Gustavssonin sarjakuvat testaavat myös lukijansa käsityksiä ja odotuksia sukupuoleen liittyen esittämällä monet hahmoista androgyyneinä tai sukupuoleltaan monitulkintaisina hahmoina.

Moodyssonin ja Gustavssonin päähenkilöt kasvavat suurkaupunkiympäristössä, jossa ostoskeskukset ja bileet ovat vain metromatkan päässä. Pikkukaupunkiympäristön pysähtyneisyyttä puolestaan kuvaa herkän tarkkanäköisesti Hilding Sandgren teoksissaan Det som händer i skogen (2014) ja Vägarna är som tvättbrädor här (2016), joista viimeksi mainittu löytyy omasta kirjahyllystäni.


Sandgrenin teosten yläasteikäisten päähenkilöiden elämä sijoittuu Smålandiin. Tiivistä tyttökolmikkoa pitää yhdessä hevosharrastus ja puolustuskanta samanikäisten poikien seksistisiä kommentteja vastaan. Gustavssonin teosten tavoin Sandgrenin sarjakuvat voi lukea itsenäisinä, toisistaan irrallisina kertomuksina, mutta kasvu- ja kehityskertomuksina ne toimivat parhaiten järjestyksessä luettuina. Siinä missä Iggyn flegmaattinen irrallisuus saa uusia sävyjä ja syitä jatko-osan myötä, paljastuu smålandilaisten tyttöjen ystävyydestä syvempiä sävyjä ja salaisuuksia. Poikien seksistinen käytös ei jää vain sanallisen naljailun tasolle, vaan tytöt joutuvat kokemaan ahdistelun myös nahoissaan. Sandgren hyödyntää sarjakuvan rakenteen mahdollistamaa näyttämisen ja näyttämättä jättämisen jännitettä jättäen lukijan vastuulle pohtia, mitä alkoholinkäyttöä opetteleville tytöille yön pimeydessä tapahtuu.

Mainitsemani taiteilijat ovat aloittaneet julkaisemaan pääosin 2010-luvulla ja edustavat ruotsalaisen sarjakuvan uutta sukupolvea. Vastaavalla tavalla omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin tukeutuvia tyttöyden kuvauksia edustavat Suomessa vuonna 2019 julkaistut Juliana Hyrrin Satakieli joka ei koskaan laulanut (2019) ja Aino Louhen Mielikuvitustyttö (2019), joista kumpaakin voin suuresti suositella lapsuuden ja tyttöyden kuvauksina.

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket (osa 2)

Tässä seuraa jatkoa viime viikolla aloittamaani postaukseen, jossa listasin puolet kärkikymmenikköön valitsemistani mieleenpainuneimmista sarjakuvahetkistä. Heti seuraavassa kuvauksessa on juonipaljastus teoksen lopusta, muissa näin dramaattista paljastusvaaraa ei ole.

5. Pentti Otsamo: Kahvitauko (Like, 2012)

Kahvitauko on tarina pienen lapsen äidistä, joka huomaa kahvipurkkinsa tyhjentyneen. Kahvinhimo ajaa hänet ensin pinkomaan juoksujalkaa markettiin, mutta kauppareissu epäonnistuu, kun huoli kotona yksin päiväunia nukkuvasta lapsesta valtaa naisen mielen. Myöskään naapureista ei ole paljon apua, ja yhteen naapuriin tutustuessaan naisen tie vie mielikuvitukselle matkalle kahvipavun alkulähteille. Ja nyt seuraa SPOILERI elikkäs JUONIPALJASTUS tarinan lopusta: Lopussa nainen herää sängystään ja näkee, kuinka hänen yhtäkkiä aikuiseksi kasvanut poikansa tuo hänelle kupillisen kahvia. Poikaansa epäuskoisena tuijottava nainen puhkeaa kyyneliin.
Otsamo 2012: Kahvitauko, s. 60.
Otsamolla on taito yhdistää arjen kuvauksia suuriin teemoihin ikään kuin huomaamatta. Samoin hän osaa kuvata ihmiselon tuntemuksia ilosta suruun tavalla, joka ei jätä ainakaan minua kylmäksi. Kahvitauossa aika ja paikka muuttavat muotoaan niin, että yksittäisen ihmisen kertomus muuttuu kertomukseksi ihmiskunnasta. Äidin rakkaus lastaan kohtaan muuttuu niin ikään pieneen lapseen kohdistetusta huolesta huomioksi siitä, miten pieni lapsi onkin yhtäkkiä kasvanut aikuiseksi mieheksi. Otsamo ei selittele, vaan antaa kuvien puhua puolestaan. Väliin teoksesta puuttuvat sanat kokonaan ja tarinan kuljetus nojaa pelkästään kuvalliseen kerrontaan. Tämä antaa lukijalle rauhan pohtia tapahtumia ja tunnelmia itse.

4. Anna Sailamaa: Ollaan nätisti (Huuda Huuda, 2008)

Sailamaan Ollaan nätisti on kokoelma eri tyyleillä piirrettyjä lyhyitä novelleja, jotka kiertyvät perheenjäsenten ympärille: mummon, siskon, äidin, veljen ja isän. Neljässä ensimmäisessä novellissa kerronta etenee perheenjäsenten välisen dialogin avulla, mutta viimeisessä novellissa kertojana toimii perheen vanhin tytär. Poimin suosikkikohtaukseni juuri tästä Isä-novellista, vaikka kaikki teoksen novellit ovat herkkyydessään ja tarkkanäköisyydessään mieleenpainuvia. 

Isä-novelli on jäänyt eniten mieleeni, sillä siinä naiivin lapsen näkökulma limittyy hetken kuvauksiin isän ja lasten matkasta ensin kenkäkauppaan ja sitten isoäidin syntymäpäiville. Kertoja on kolmilapsisen perheen vanhin tytär, joka seuraa vierestä nuorempien sisarusten keskinäistä kahinointia. Isä yrittää pitää yhtäältä kuria ja toisaalta saada hoidetuksi matkan syyt: esikoiselle pitää ostaa uudet kengät ja isoäidille hankkia syntymäpäiväkukat.
Sailamaa 2008: Ollaan nätisti, ei sivunumerointia.
Sanallisen ja kuvallisen kerronnan välille muodostuu ihana kitka: lapsikertojan puheessa kuultavat äidiltä ja isältä peräisin olevat opetukset ja kuvissa nähdään, kuinka pienemmät sisarukset teutaroivat ja riehuvat. Sarjakuvasta välittyy mielestäni hienosti esikoiselle usein asetettu vastuullinen rooli: siinä missä pienemmät sisarukset saavat riehua kenkäkaupassa, on esikoisen ”osoitettava hieman omatoimisuutta” kenkien valinnassa ja oltava reipas. Oman viehätyksensä sarjakuvaan luo se, että lapsikertojan näkökulma raottuu pikkuhiljaa, ruutujen ja sivujen välisten siirtymien rytmittäessä kerrontaa tehden siitä hidasta ja mietiskelevää.

3. Kati Kovács: Mikään EI estä meitä… (Ilmestynyt teoksessa Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa, Arktinen Banaani, 2008)

Tämä Kovácsin lyhyt sarjakuva on ollut minulle pitkään tärkeä tsemppaaja ja sen vuoksi pääsee mieleenpainuvimpien sarjakuvahetkien listalle. Sarjakuva kertoo siitä, kuinka olemme vapaat tekemään mitä haluamme, käyttämään aikaamme miten haluamme ja kenen kanssa haluamme. Humorististen esimerkkien kautta sarjakuva etenee kuitenkin siihen oivallukseen, että usein vapautumisen esteenä on mielemme rajoittuneisuus: rakennamme päämme sisään esteitä, jotka rajoittavat sitä, miten elämme elämäämme. 

Kovács kuvaa mielen esteitä päähenkilön pään ympärillä olevan häkin avulla: samalla, kun päähenkilö on pahoillaan siitä, että on tullut rakentaneeksi toimintaansa rajoittavan häkkyrän, on hän vähän tyytyväinen siitä, että häkki tuottaa turvallisuudentunteen. Tämä sarjakuva oli yhteen aikaan työhuoneeni seinällä muistuttamassa minua siitä, että usein oma mieli on se, joka on ensimmäisenä huutamassa ”et pysty, et osaa!”. (Seinällä oli tsemppaamassa myös kuva Muodin huipulle -tv-sarjan kuulusta mentorista Tim Gunnista, jonka ohjeistuksen otin omakseni: "Make it work".)
Kovács 2008: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa, s.13.

2. Hanneriina Moisseinen: Kannas (Kreegah Bundolo, 2016)

Tähän teokseen minulla on vahva emotionaalinen tunneside, koska omat sukujuureni ovat rajantakaisessa Karjalassa. Moisseisen teos yhdistää sarjakuvakerrontaa ja arkistovalokuvia jatkosodasta. Teoksessa kuvataan, kuinka sota pakotti Karjalassa asuvat lähtemään kotoaan ja ottamaan mukaan sen omaisuuden, minkä pystyivät. Monelle tämä tarkoitti karjaa, jonka kulkemista ihmisten rinnalla Moisseinen kuvaa herkästi lyijykynäpiirroksissaan. Muistan oman mummuni kertoneen minulle, että kun evakuoimiskäsky tuli, joutui hänkin taluttamaan lehmää jalkapatikassa kymmenien kilometrien matkan. Siksi koskettavimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi sivuksi Moisseisen teoksesta on minulle muodostunut kohtaus, jossa naiset taluttavat karjaa maantiellä. Olen kirjoittanut Kannaksesta pidemmän jutun Mustekala-lehteen, joten sieltä voi lukea lisää ajatuksiani teoksesta. 
Moisseinen 2016: Kannas, s. 25.

1. Tommi Musturi: Toinen Toivon kirja (Like, 2007)

Viisiosainen Toivon kirja -sarja kuvaa päähenkilö-Toivon elämää vaimonsa kanssa. Toivo vaikuttaa eläkeläiseltä, jolla on käsissään aikaa pohtia elämää ja sen ikiaikaisia arvoituksia. Toisessa osassa Toivon mielessä on erityisesti elämän rajallisuus. 

Lempikohtauksessani Toivo istuu ulkohuussissa seuranaan yksisilmäinen nallekarhu. Yön hiljaisuudessa Toivon valtaa eksistentiaalinen pohdinta, jossa elämä kulkee lapsuuden iloista nuoruuden taistelujen kautta raskaaseen keski-ikään. Minua viehättää kohtauksen näennäinen yksinkertaisuus, jonka alle piiloutuu monia merkityskerroksia. Ensinnäkin Toivon mietteet eivät jätä rauhaan: miten niin nuoruus päättyy, kun päästää sanan ensimmäisen kerran huuliltaan? Mikä on tuo sana? Lisäksi kohtauksessa on mieleenpainuvaa kuvakerrontaa, jossa ympyränmuoto toistuu aukeamalla useassa ruudussa alkaen taivaalla kumottavasta täysikuusta päättyen yksin pimeään huussiin jätetyn nallen nappisilmään. Symboliikka pakahduttaa joka lukukerralla.
Musturi 2007: Toinen Toivon kirja, ei sivunumerointia.

Musturi 2007: Toinen Toivon kirja, ei sivunumerointia.
Tässä olivat omat mieleenpainuneimmat sarjakuvahetkeni suomalaisen sarjakuvan parista. Nyt on sinun vuorosi: mihin sivuihin tai ruutuihin palaat yhä uudelleen tai mitkä teokset ovat jääneet mielesi perukoille kutkuttelemaan mielikuvitusta, herättäneet ajattelemaan tai nostattaneet pintaan odottamattomia tunteita?