Tyttöjen välinen ystävyys ruotsalaisessa nykysarjakuvassa

Ruotsalainen feministinen sarjakuva on elänyt kukoistuskauttaan jo yli kymmenen vuotta. Valtakunnalliseksi kulttuurivaikuttajaksi nousseen Liv Strömquistin ensimmäinen sarjakuvateos Hundra procent fett julkaistiin vuonna 2005; samana vuonna, kun Malmössä sai alkunsa feministisen sarjakuvatoiminnan verkosto Dotterbolaget. Strömquistin ohella terävän satiirisia sarjakuvia tekevät muiden muassa Sara Gráner, Nina Hemmingsson ja Nanna Johansson, jotka tarttuvat yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja sukupuolistereotypioihin usein huumorin ja groteskin kuvaston avulla. 

Yhteiskuntakriittisen sarjakuvan lisäksi vahva tendenssi ruotsalaisessa feministisessä sarjakuvassa on ollut kehitys- ja kasvukertomusten runsaus, joka näkyy erityisesti nuoren polven taiteilijoiden töissä. Monien taiteilijoiden teoksissa seikkailevat pikkupaikkakunnalla tai suurkaupungissa kasvavat tyttöpäähenkilöt, jotka kipuilevat ystävyys- ja perhesuhteiden, orastavan seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien asettamien paineiden kanssa. 

Nuoret päähenkilöt eivät automaattisesti viittaa siihen, että kyse olisi varsinaisesta nuortensarjakuvasta, joka soveltuisi ongelmattomasti kaikkien nuorten luettavaksi. Nuortenkirjallisuuden kohderyhmä määritellään yleisesti hyvin laajasti 10-25-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuksi kirjallisuudeksi (Kirjasampo: nuortenkirjallisuus). Monet alla mainitsemistani sarjakuvista käsittelevät esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä, vaikka pääpaino olisikin tyttöjen välisessä ystävyydessä, hevos- tai musiikkiharrastuksessa.

Seuraavaksi esittelemäni ruotsalaiset sarjakuvat eivät valitettavasti Sandgrenin teosta lukuun ottamatta löydy omasta kirjahyllystäni. Pääsin tutustumaan teoksiin, kun vietin kevään 2019 Tukholmassa, ihanan Serieteket-sarjakuvakirjaston helmistä nauttien.

Coco Moodyssonin Aldrig god natt -teoksen (2008) tyttökolmikko asuu 1980-luvun Tukholmassa ja päättää toteuttaa haaveensa punk-bändissä soittamisesta. Aikaansaavat tytöt eivät lannistu siitä, että nuorisotalon treenitila tuntuu olevan aina varattu poikien soittoharrastukselle tai siitä, ettei heillä itsellään ole minkäänlaista soittotaitoa. Taitojen sijaan heillä on intoa ja paloa päästä osaksi kulttuuria, jossa itsetekeminen on tärkeintä ja epäoikeudenmukaisuudet pitää tuoda julki. Moodyssonin sarjakuvasta tehty elokuvasovitus Vi är bäst! (2013) muuttaa hieman tyttöjen välistä dynamiikkaa, mutta sarjakuvan tavoin se säilyttää näkökulman tytöillä itsellään ja esittää tyttöjen välisen ystävyyden sydämellisesti lankeamatta viisasteluun tai naureskeluun. Suuri suositus myös siis elokuvalle!

Moodyssonin mustavalkoiset kuvat rakentavat mielleyhtymän punk-kulttuurin estetiikkaan, joka on Moodyssonin oman nuoruuden inspiraationlähde. Nuoruusaikaisten kulttuurivaikutteiden äärellä ollaan myös Sara Hanssonin omaelämäkerrallisessa teoksessa Vi håller på med en viktig grej (2011), jonka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle. Kun viidettä luokkaa käyvä päähenkilö näkee televisiosta Spice Girlsin musiikkivideon, haluaa hän olla kuin yksi ihaillun tyttöbändin jäsenistä ja rullaa t-paitansa navan paljastavaksi topiksi. Poikien nälvivien kommenttien lisäksi uusi ilme saa koulussa myös ihailua, ja päähenkilö löytää uuden parhaan ystävän yhtä luokkaa ylemmällä olevasta Rebbestä. Hanssonin sarjakuva kertoo ystävyyden saamiseen ja menettämiseen liittyvistä toiveista ja peloista tavalla, joka palauttaa mieleen sen voimakkaan tunteen, jolloin paras kaveri oli sekä vahvin että tärkein liittolainen taistelussa, jossa vastassa oli koko muu maailma.

Sara Hanssonin teoksen päähenkilöt fanittavat Spice Girlsia (Hansson 2011, 36).

Viittaukset musiikkiin, kuten Ebba Gröniin, The Cureen, Spice Girlsiin ja Backstreet Boysiin, kytkevät Moodyssonin ja Hanssonin sarjakuvien maailmat tiettyyn kulttuuriseen ja historialliseen aikaan. Moodyssonin ja Hanssonin päähenkilöt eivät kasva tietokoneiden tai älypuhelinten sinisessä valossa – toisin kuin Hanna Gustavssonin sarjakuvien 14-vuotias päähenkilö Iggy (Nattbarn 2013; Iggy 4-ever, 2015). 

Kahdesta itsenäisestä osasta koostuvan kasvukertomuksen ensimmäisessä osassa kuvataan, kuinka yksinhuoltajaäidin kanssa asuva Iggy yrittää taltuttaa alati mielessä pyörivää kiinnostusta miehiin internetin porno- ja keskustelusivuilla. Internetin kautta Iggy saakin yhteyden koulun valokuvaajaan, vanhempaan mieheen, jota kohtaan hän tuntee vetoa yhteisen musiikkimaun vuoksi. Gustavssonin Nattbarn on suomennettu vuonna 2019 nimellä Yölapsi, ja toivon mukaan suomalainen yleisö innostuu ostamaan käännöstä sen verran, että saataville tulisi muidenkin taidokkaiden ruotsalaistaiteilijoiden teoksia käännöksinä. Strömquistiahan on suomennettu jo useamman teoksen verran ja keväällä 2020 julkaistiin Moa Romanovan Alltid fucka upp -teoksen (2018) suomennos Paniikkiprinsessa. 

Toisin kuin Moodyssonin ja Hanssonin teoksissa, Gustavssonin kertomuksessa päähenkilö esitetään yksin ajatustensa ja ahdistustensa kanssa. Teini-ikäinen päähenkilö vetäytyy kuoreensa eikä suostu keskustelemaan äitinsä tai tämän miesystävän kanssa. Jälkimmäinen osa keskittyy ensimmäistä osaa enemmän kaverisuhteiden kuvaukseen, kun Iggy saa uusia ystäviä, joiden kautta realisoituu yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien asioiden monimutkaisuus. Gustavssonin sarjakuvat testaavat myös lukijansa käsityksiä ja odotuksia sukupuoleen liittyen esittämällä monet hahmoista androgyyneinä tai sukupuoleltaan monitulkintaisina hahmoina.

Moodyssonin ja Gustavssonin päähenkilöt kasvavat suurkaupunkiympäristössä, jossa ostoskeskukset ja bileet ovat vain metromatkan päässä. Pikkukaupunkiympäristön pysähtyneisyyttä puolestaan kuvaa herkän tarkkanäköisesti Hilding Sandgren teoksissaan Det som händer i skogen (2014) ja Vägarna är som tvättbrädor här (2016), joista viimeksi mainittu löytyy omasta kirjahyllystäni.

Sandgrenin teosten yläasteikäisten päähenkilöiden elämä sijoittuu Smålandiin. Tiivistä tyttökolmikkoa pitää yhdessä hevosharrastus ja puolustuskanta samanikäisten poikien seksistisiä kommentteja vastaan. Gustavssonin teosten tavoin Sandgrenin sarjakuvat voi lukea itsenäisinä, toisistaan irrallisina kertomuksina, mutta kasvu- ja kehityskertomuksina ne toimivat parhaiten järjestyksessä luettuina. Siinä missä Iggyn flegmaattinen irrallisuus saa uusia sävyjä ja syitä jatko-osan myötä, paljastuu smålandilaisten tyttöjen ystävyydestä syvempiä sävyjä ja salaisuuksia. Poikien seksistinen käytös ei jää vain sanallisen naljailun tasolle, vaan tytöt joutuvat kokemaan ahdistelun myös nahoissaan. Sandgren hyödyntää sarjakuvan rakenteen mahdollistamaa näyttämisen ja näyttämättä jättämisen jännitettä jättäen lukijan vastuulle pohtia, mitä alkoholinkäyttöä opetteleville tytöille yön pimeydessä tapahtuu.

Mainitsemani taiteilijat ovat aloittaneet julkaisemaan pääosin 2010-luvulla ja edustavat ruotsalaisen sarjakuvan uutta sukupolvea. Vastaavalla tavalla omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin tukeutuvia tyttöyden kuvauksia edustavat Suomessa vuonna 2019 julkaistut Juliana Hyrrin Satakieli joka ei koskaan laulanut (2019) ja Aino Louhen Mielikuvitustyttö (2019), joista kumpaakin voin suuresti suositella lapsuuden ja tyttöyden kuvauksina.