Tiitu Takalo: Memento mori (2020, WSOY) – tutkielma elämästä, kuolemasta ja kohtaamisista

Tiitu Takalon Memento mori -teoksen on julkaissut WSOY.

228-sivuisen teoksen kannessa taiteilija katsoo vakavana kohti lukijaa. Siniharmaalta pohjalta tuijottava omakuva on voimakas: kasvoilla leimuaa punasävyinen hehku ja pään yllä leijuu kirkkaanpunaisten verisuonten verkosto. Tiitu Takalon Memento mori ei ole helppo lukukokemus ja kansi ikään kuin varoittaa lukijaa teoksen vakavuudesta. Latinankielinen nimi Memento mori, eli muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi, puhuttelee lukijaa – samoin kuin taiteilijan kohti lukijaa suunnattu katse. ’Memento mori’ -aiheisessa kuvataiteessa kuolevaisuudesta muistuttavat usein pääkallot ja luurangot. Takalon teoksen kannessa taiteilijan pään ympärille muodostuu verisuonista sädekehän tai kypärän muotoinen verkosto, joka muistuttaa siitä, että hengissä pysymisemme on herkkien ja monimutkaisten, ruumiillisten ja materiaalisten lainalaisuuksien varassa. Punainen elinvoiman ja lämmön väri osuu vain osittain taiteilijan kasvoille jättäen kasvojen sivut siniharmaiksi, ikään kuin kuoleman koskettamiksi.

Memento mori on kertomus aivoverenvuodosta selviämisestä. Teos etenee kronologisesti kerraten tapahtumat aivoissa sijaitsevan verisuonen puhkeamisesta leikkaus- ja hoitotoimenpiteiden kautta pitkään paranemisprosessiin. Teoksen omakohtainen aihe on vakavuudessaan pysäyttävä, mutta niin on myös teoksen toteutus. Teoksessa riittää tutkittavaa monelle lukukerralle, mutta haluan nostaa esiin erityisesti värityksen, rytmin ja kasvojen merkityksen teoksen kerronnassa.

Jo vaikuttava kansikuva antaa osviittaa värityksen symbolisuudesta, jossa punaisen lämpimät sävyt viittaavat sekä tuskalliseen aivoverenvuotoon että elämässä kiinni pitäviin voimiin. Sinisen ja harmaan sävyt puolestaan kuvastavat sairastumis- ja paranemisprosessin eri vaiheissa esiin nousevaa väsymystä, lamaannusta ja työkyvyn menettämistä. Takalo on käyttänyt värejä taidokkaasti läpi tuotantonsa, mutta  mainittakoon tässä erityisesti Tampereella sijaitsevan Annikin puutalokorttelin historiaan paneutuva teos Minä, Mikko ja Annikki (2015, Suuri Kurpitsa) sekä sisällissodan punaisista naistaistelijoista kertova tarina sarjakuvakokoelmassa Sisaret 1918 (2018, Arktinen Banaani). Kumpikin teos on voittanut Sarjakuva-Finlandia -tunnustuspalkinnon.

Takalon tuotannolle tyypillistä on myös selkeä ja tehokas rytmitys, jonka hän luo värien lisäksi käyttämällä vaihtelevasti erilaisia ruutusommitelmia. Memento mori alkaa toistamalla 3x3-ruutusommitelmaa kolmen sivun verran, ja tämä säännöllinen ruudukko palaa teoksessa esimerkiksi kohdissa, jotka kuvastavat sairaalassa tehtyjen toimenpiteiden ja hetkien toisteisuutta. 3x3-sommitelman kanssa vaihtelevat 2x3-sommitelma ja tarkoin mietityt epäsäännöllisemmät ruutujaot, joiden avulla kertomus kulkee eteenpäin selkeästi ja johdonmukaisesti. Voisi sanoa jopa tehokkaasti, millä tarkoitan sitä, että ruutusommitelmien käytöstä huokuu harkittu ja kokemuksen myötä karttunut käsikirjoittamisen taito.

Sairaalassaoloajan toisteisuutta Takalo kuvaa käyttämällä rytmin apuvälineinä 3x3-ruudukkoa, mustia ruutuja ja punaista tehosteväriä (Takalo 2020, 41). Sivu on myös esimerkki Takalon taidosta käyttää kasvonilmeitä välittämään henkilöhahmojen tunteita.

Kuten alussa kirjoitin, lukija kohtaa teoksen käsiinsä saadessaan ensimmäiseksi taiteilijan kasvot ja katseen. Takalo on taituri kuvaamaan kasvonilmeitä ja käyttämään niitä tarinankerronnan keinoina. Teokseen rakentuu kasvoista myös eräänlainen metataso: kertomuksen alussa taiteilija irvistelee kameralle saadakseen taltioitua mahdollisimman kärsivän ilmeen tekeillä olevaa taideprojektia varten. Kärsivien kasvojen sarjasta muodostuu taideteos, jossa jokaiset kasvot kuvastavat maailmassa käynnissä olevia ja ihmishenkiä vaatineita konflikteja. Taiteilijan omien kasvonpiirteiden pohjalta vedostetut kasvot edustavat humanitaarisia kriisejä, jotka koostuvat tuhansien ja satojentuhansien ihmisten kärsimyksestä. Sarjakuvateoksessa taiteilijan omat kasvot ovat kuitenkin myös – ja ensisijaisesti – hänen oman kärsimyksensä kuvastajat. Kasvoilta heijastuvat niin sairastumisen tuottama kipu, kuolemanpelko, työkyvyn menettämisen myötä syntyvä ahdistus kuin positiivisemmatkin tunteet, kuten riemu sairaalaan vierailulle tulleen puolison näkemisestä. Tehokkaan kasvonilmeiden toteuttamisen kautta lukija pääsee seuraamaan intiimisti taiteilijan tunnetilojen vaihtumista matkalla, jonka varrella taiteilija käy tilinpäätöstä elämästään tilanteessa, jossa kuoleman mahdollisuus väijyy muuttuneen arjen yllä.

Kasvoilla ja katseilla on teoksessa myös merkitys kohtaamisen merkitsijöinä. Taiteilijaa sairaalassa hoitavat lääkärit asettavat hänet kyllä tutkivan katseensa alaisiksi, mutta eivät kohtaa häntä ihmisenä – toisin kuin empaattisempina kuvatut sairaanhoitajat. Kansikuvan suoraan lukijaan kohdistuvan katseen voikin tulkita olevan pyyntö kohdata taiteilija ja hänen tarinansa kaikessa inhimillisyydessään. Samalla taiteilijan lukijaan kohdistuva katse kenties muistuttaa lukijaa lukijan omasta inhimillisyydestä. Näin ainakin itse tulkitsin omalla kohdallani.

Memento mori odotti kirjahyllyssäni useamman kuukauden ennen kuin pystyin tarttumaan siihen. Osaksi syynä oli kuluneeseen vuoteen leimansa painanut koronapandemia ja siihen liittyvä huolikasauma ja osaksi se, että laajasti hehkutettuun teokseen muodostuu aina suuria odotuksia. Teosta on hehkutettu vuoden parhaana sarjakuvateoksena ja sen taidokkuutta on avannut kattavasti mm. Ville Pirinen laajassa kirjoituksessaan. Teos on kuitenkin kaiken hehkutuksensa ansainnut. Se onnistuu olemaan vaikuttava aiheeltaan, tarinankerronnaltaan ja visuaaliselta toteutukseltaan, joista kaikki yhdessä vaikuttavat myös siihen, että teoksen lukeminen on tunteisiin, elämänarvoihin ja ajatuksiin vetoava – tai niitä jopa ravisteleva – kokemus.

Tästä lähtien blogi päivittyy epäsäännöllisemmin äitiyslomalle jäämisen vuoksi. 

Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket (osa 1)

Joissakin sarjakuva-aiheisissa blogeissa on kiertänyt kevään aikana haaste, jossa pyydetään listaamaan kymmenen mieleenpainuvinta sarjakuvahetkeä (esim. Hyllyy ja Suomi-Rivendell-Asgard). Sen, mikä mieleenpainuvuuden asteen määrittää, päättää tietenkin kukin lukija ja listan tekijä. Päätin itse listata mieleeni jääneitä kohtauksia, ruutuja tai sivuja suomalaisesta sarjakuvasta ja rajasin teokset niihin, jotka löytyvät omasta kirjahyllystäni. Jos olisin pohtinut asiaa pitkään ilman rajauksia, tätä blogipostausta tuskin olisi koskaan syntynyt. Maantieteellisen rajauksen takia ulkopuolelle jäi esimerkiksi suosikkikohtaukseni Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvasta ja lempistrippini Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -sarjakuvasta. Myös yksi Christer Nuutisen sarjakuva jäi harmittavasti listauksen ulkopuolelle, sillä en arkistojeni penkomisesta huolimatta löytänyt sitä sarjakuvalehteä, jossa ko. sarjakuva on.

Hyllyy-blogin Eeron tavoin listaltani löytyy erityisesti kuvauksia pienistä ja liikuttavista hetkistä, jotka omassa tapauksessani ovat usein ihmisten välisiä kohtaamisia ja vuoropuheluja. Listalta löytyy kuitenkin myös monologeja, eksistentiaalisia pohdiskeluja ja mielestäni vaikuttavia esimerkkejä siitä, miten sarjakuvassa kuva ja sana ovat vuorovaikutuksessa luoden ironisia tai muuten monitasoisia merkityksiä.

Listan teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä niin, että ykkönen puristaisi minusta ulos eniten tunteikkaita parahduksia, vaan listasin teokset sattumanvaraiseen järjestykseen. Listan valmistuttua yllätyin siitä, että suurin osa teoksista on ilmestynyt 2000- ja 2010-luvun taitteessa. Olin vuonna 2013 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadin jäsen, joten se luku-urakka selittää ainakin muutamaa listalleni päätynyttä teosta. Tuolloin tuli perehdyttyä kymmeniin Suomessa vuonna 2012 julkaistuihin sarjakuvateoksiin.

Jotta postauksesta ei tulisi liian pitkä, esittelen teokset kahdessa osassa. Ensi viikolla seuraa siis toinen osa!

10. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY, 2012)

Mustasuon mysteeri on kolmiosaisen Agnes-sarjan toinen osa. Teosten päähenkilö on nuori Agnes-tyttö, joka Mustasuon mysteeri -teoksessa opiskelee tytöille varatussa sisäoppilaitoksessa ja selvittää siellä tapahtuvia oppilaiden katoamisia. Agnesin tyyli on hurmaava: ulkonäöltään Addamsin perheen Wednesday-tyttöä muistuttava lettipää on oivallisen mielikuvituksen omaava seikkailija ja lakonisuudessaan riemastuttavan pikkuvanha kertoja.

Närhen sarjakuvat ovat suosikkejani siinä, miten kuvan ja sanan vuorovaikutus tuottaa sarjakuvakerrontaan ironiaa. Ironia on usein ajateltu päinvastaisuuden avulla: sanotaan yhtä, mutta tarkoitetaan toista. Sarjakuvassa ironiaa syntyy esimerkiksi silloin, kun sanojen avulla kerrotaan yhtä ja kuvissa näytetään päinvastaista. Yksi suosikkikohtiani on teoksessa ruutu, jossa Agnes kuvailee, kuinka hän opiskelee koulussa ranskaa, kuulemma kaunista kieltä. En vain pääse yli siitä, miten paljon minua alkaa aina naurattaa ranskanopettajan pyyntö ja lasten perässä toistama lause: söö syi ööröö! Fraasia toistavien tyttöjen ilmeet vaihtelevat välinpitämättömästä miltei aggressiiviseen ja muodostavat siten riemastuttavan kontrastin opettajan elegantin olemuksen ja elekielen kanssa. Teoksessa on lukuisia muitakin hykerryttäviä kohtia, kuten Närhen sarjakuvissa yleisestikin aina esikoisteoksesta lähtien (Hanki elämä, 1996).

Närhi 2012: Mustasuon mysteeri, s. 15 (yhden ruudun katkelma).

9. Pauli Kallio & Sami Toivonen: Ihmisen riittämättömyydestä (julkaistu mm. Sami Toivosen kokoelmassa Ihmisen riittämättömyydestä ja muista ominaisuuksista [Suuri Kurpitsa 1990] ja Pauli Kallion sarjakuvakokoelmassa Sarjakuvanovellit 1984-2009 [Suuri Kurpitsa, 2009])

Tämän lyhyen sarjakuvan tunnelma on jäänyt mieleeni ensilukemisesta alkaen. Tarina itsessään on hieman absurdi: minäkertoja kuvailee, kuinka hän tapaa Åsan, unelmiensa naisen, mutta naisen rehottavat kainalokarvat aiheuttavat suhteen nuupahtamisen. Lopuksi minäkertoja voivottelee sitä, että ei päässyt yli karvoituksen tuottamasta inhotuksen tunteestaan, vaan antoi suhteen mennä myttyyn.

Sarjakuvan voi toki lukea kirjaimellisesti kuvauksena siitä, kuinka naisten karvoitus on miesten mielestä ällöttävää ja että tällaisia kulttuurisia odotuksia vastaan taistelevat naiset ovat tuomittuja epäonnistumaan rakkauselämässään. Sarjakuvassa ei kuitenkaan ole mielestäni kysymys vain tästä, vaan karvojen alta paljastuu paljon monimutkaisempi inhimillisen riittämättömyyden tematiikka. Kainalokarvojen tilalla voisi olla kertomuksessa myös jokin aivan toinen syy, jonka vuoksi henkilöiden välinen suhde ei toimi. Päällimmäisenä tunteena sarjakuvassa kulkee (näennäisen huumorin alla) suru siitä, että joskus ihmissuhteet eivät vain toimi jostakin miltei käsittämättömästä syystä. Suhteen toinen osapuoli saattaa olla aivan ihana, mutta suhteen esteeksi nouseekin oma rajallisuus. Tämän syvällisen tason lisäksi sarjakuvassa on minua aina ihastuttanut Åsan itsevarma, elinvoimainen ja kaunis hahmo, minkä vuoksi erityisesti tämä seuraava ruutu on iskostunut mieleeni.

Kallio & Toivonen 1990: Ihmisen riittämättömyydestä, s. 42 (yhden ruudun katkelma).

8. Emmi Nieminen: Keskiviikko (Kumiorava, 2012)

Niemisen teos on kertomus päähenkilön suhteesta alkoholisoituneeseen isäänsä. Aikuistunut päähenkilö näkee isäänsä pitkästä aikaa aikeenaan saada välit selvitettyä. Tapaaminen menee kuitenkin pieleen, kun isä alkaa syyllistää tytärtään perheen toimimattomuudesta eikä ota vastuuta omista virheistään. Tämä johtaa päähenkilön murtumiseen, minkä Nieminen kuvaa visuaalisesti oivaltavalla tavalla. Ruutu ruudulta päähenkilö muuttuu takaisin lapseksi ja tapaamispaikkana toimiva hampurilaisravintola alkaa sortua tytön ja isän ympärillä. Lapseksi muuttuminen kuvastaa hienosti voimattomuuden ja haavoittuvuuden tunteita, joita tyttö kokee satuttavassa isäsuhteessaan. Valitsemassani kohtauksessa isä syyttää muita perheenjäseniä eikä huomaa edessä istuvan tyttärensä pahaa oloa.

Nieminen 2012: Keskiviikko, s. 15.

7. Mika Lietzén: Tarinoita lännestä – neljä novellia (Asema, 2007)

Tarina Humalistonkadulta -novellissa ohikulkija näkee kadulla humalaisena makaavan miehen, jolle hän päättää soittaa apua. Ambulanssia odottaessaan ohikulkija pohtii itsekseen kadulla makaavan miehen elämää: miksi mies on juonut itsensä niin kovaan humalaan, että hän ei pysty huolehtimaan itsestään? Neutraali pohdinta vaihtuu suuttumukseen siitä, että joku laittaa itsensä niin pahaan jamaan, ettei pystyssä pysy. Ärtymystä seuraa kuitenkin yllättäväkin huomio siitä, että ohikulkijan oma elämä on pielessä ja humalaista unta nukkuva mies näyttää levolliselta kuin enkeli.

Lietzénin vähäeleinen kuvakieli leikittelee kuvakulmilla ja karsii kuvista kaiken muun kuin toisensa kohtaavat ihmiset. Vaikka tapahtumapaikka on identifioitu novellin nimessä, paikan visuaalisen kuvauksen puuttuminen muuttaa kohtauksen yleisinhimilliseksi: kohtaaminen voisi sattua missä vain. Vaikka kadulla makaava mies ei koskaan itse saakaan kertoa tarinaansa, sarjakuva ei mielestäni toiseuta häntä säälin, pilkan tai ihmettelyn kohteeksi, vaan ohikulkijan pohdintojen kautta lukijan on mahdollista harjoitella empatiakykyään, toisen ihmisen asemaan asettautumista, vaikka se välillä vaikeaa onkin.

Lietzén 2007: Tarinoita lännestä - neljä novellia, ei sivunumerointia.

6. Mari Ahokoivu: Löydä minut tästä kaupungista (Asema, 2009)

Ahokoivun sarjakuva on lyyrisen kaunis ja monikerroksinen kertomus yksinäisyydestä. Suureen kaupunkiin muuttanut päähenkilö tuntee yksinäisyyttä, mitä lohduttamaan saapuu manipulatiivinen ja pelottavakin hahmo. Hahmo ei päästä päähenkilöä otteestaan, vaan vakuuttelee, että hänen seuransa on riittävää eikä päähenkilön tarvitse etsiytyä ihmisten seuraan. Ahokoivun viivapiirrostekniikka on erittäin hienostunutta ja teoksen kaupunkikuvaus miltei maagista. Maagisuutta lisää tarinalinja ihmismäisiä piirteitä omaavasta kissasta, joka kokee pienuudentunnetta ja alemmuutta muita kohtaan. Koska olen aina ollut ”kissaihminen”, minua on viehättänyt ajatus ymmärtää kissojen ajatuksia. Siksi minua ovat kirjallisuudessa kiehtoneet puhuvien kissojen kuvaukset (mm. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan; Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia) ja kertomukset, joissa ihmiset saavat kyvyn kommunikoida kissojen kanssa (Haruki Murakamin Kafka rannalla). 

Ahokoivun teoksessa minua ihastuttaa (kissan lisäksi) pohdiskeleva sävy, jossa ahdistaviakin yksinäisyyden tunteita käsitellään tavalla, joka mahdollistaa monenlaiset tulkinnat. Mielensisäisiä dialogeja kuvaavissa sarjakuvissa on yleistä käyttää jonkinlaista itsestä ulkoistettua hahmoa, esimerkiksi varjoa tai peilikuvaa, kuvastamaan sisäistä vuoropuhelua. Olen kirjoittanut aiheesta lyhyen artikkelin, joka on luettavissa Kuti-lehdessä ja loppuvuonna 2019 ilmestyneessä Jätti-Kuti -antologiassa. Ahokoivun teoksessa varjohahmoja ja kaksoisolentoja on useita, mikä lisää teoksen monitulkintaisuutta. Mieleenpainuneimmaksi kohdaksi Ahokoivun teoksesta valitsin sivun, jolla päähenkilö keskustelee pelkojaan (?) edustavan hahmon kanssa. Kohtauksessa tiivistyy mielestäni hyvin se, miten päänsisäiset äänet voivat joskus alkaa dominoida ja hallita ihmisen käyttäytymistä haitallisella tavalla.

Ahokoivu 2009: Löydä minut tästä kaupungista, ei sivunumerointia.

Seuraavat viisi mieleenpainuneinta sarjakuvahetkeä luvassa viikon päästä! Mitkä sarjakuvahetket ovat jääneet sinun mieleesi?