Sarjakuvallisia rajanvetoja seksuaaliseen väkivaltaan

Sarjakuva toimii usein niin yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ilmiöiden kommentoijana kuin henkilökohtaisten kokemusten välittäjänä. Joissakin tapauksissa nämä yleisen ja yksityisen, poliittisen ja henkilökohtaisen tasot myös risteävät, mistä hyvän esimerkin tarjoaa #metoo-liikkeen vanavedessä julkaistut seksuaalista väkivaltaa käsittelevät sarjakuvat. #metoo-liikkeen alkamisesta on jo kohta kolmisen vuotta aikaa, mutta näyttää vahvasti siltä, että asennekasvatus seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä sekä niiden yhteydestä sukupuolten väliseen epätasa-arvoon on paikallaan edelleen.

Myös ennen #metoo-liikettä on julkaistu paljon sarjakuvia, jossa seksuaalista väkivaltaa kohdanneet naiset kertovat kokemuksistaan. Tässä postauksessa esittelen selkeästi #metoo-liikkeen tuloksena syntyneitä sarjakuvia, mutta postauksen lopusta löytyy lyhyt listaus muista sarjakuvista, jotka käsittelevät seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua.

Suosittelen näiden sarjakuvien lukemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka ovat valmiita miettimään, miksi seksuaalinen itsemääräysoikeus ja suostumus ovat tärkeitä asioita puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta, miten seksuaalinen väkivalta on usein yhteydessä muihin sukupuolittuneisiin vallankäytön muotoihin ja miksi seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä vaan toiseen ihmiseen kohdistuvaa vallankäyttöä.

Selkeitä sarjakuvallisia reaktioita #metoo-liikkeeseen löytyy mm. suomalaisesta, ruotsalaisesta ja yhdysvaltalaisesta sarjakuvasta.

#metoo Impivaara on Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaisten tekemä julkaisu vuodelta 2017. Pientä vihkoa muistuttavaan julkaisuun on tehnyt sarjakuvia tai kuvituksia 14 tekijää mukaan lukien sarjakuvalinjalaisten opettaja Mikko Jylhä. Elisa Muukkosen tekemä kansi (ks. kuva alempana) on vaikuttava versio feministiseksi ikoniksi muodostuneesta Rosie the Riveter -kuvasta. Yhdessä teoksen otsikon kanssa se muodostaa vahvan parin. ’Impivaaralaisuudella’ on suomalaisessa kulttuurissa viitattu eräänlaiseen henkiseen eristäytymiseen muusta maailmasta, ja usein tämä eristäytyminen on ymmärretty nimenomaan negatiiviseksi. #metoo Impivaara -kokoelman yhteydessä nimen voisi tulkita viittaavan yhtäältä siihen, että parisuhdeväkivalta on ollut pitkään Suomessa vakava ongelma, mutta poliittiset päätöksentekijät ovat olleet hitaita ratkaisemaan sitä, vaikka kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat jatkuvasti asiasta muistuttaneet. Toisaalta nimi voi viitata myös siihen, että Suomessa seksuaalinen väkivalta (ml. parisuhdeväkivalta) on perinteisesti nähty yksilöiden ongelmana eikä yhteisenä ongelmana, joka kietoutuu epätasa-arvoa ja vallan väärinkäytöksiä tuottaviin rakenteisiin ja asenteisiin.

Lehden sarjakuvissa tulee esille se, kuinka usein seksuaalinen ahdistelu ohitetaan olankohautuksella, katse käännetään pois tai teeskennellään tietämätöntä. Esimerkiksi Nea Runnen sarjakuvassa fantasioidaan kostolla, kun omat keinot puuttua miesten seksistiseen käytökseen eivät riitä eikä muilta ihmisiltä saa tukea. Päivi Kontisen sarjakuvassa ollaan niin ikään kostotunnelmissa, mutta tarina saa hyytävämpiä sävyjä kauhukertomuksen muodossa. Sarjakuva hyödyntää Aulikki Oksasen Päättömän tytön balladia, jossa väkivallantekijä kohtaa oman loppunsa raiskattuaan aavemaisesti tielle ilmestyneen liftaritytön. Molemmat sarjakuvat voi tulkita eräänlaisina kommentteina siihen voimattomuuden tunteeseen, jota seksuaalisen väkivallan tai ahdistelun kokeminen voi herättää.

Elina Lahdenperän omakustannesarjakuva Game Over (2020) on infosarjakuvaa, joka yhdistää tarinankerrontaa seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta tiedottamiseen. Lahdenperän viivankäytöltään varmaotteisissa sarjakuvissa seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuvat mm. risteilylle hauskaa pitämään menneet ystävykset ja ensimmäisessä kesätyöpaikassaan työskentelevä Saku. Koskettavassa tarinassa päiväkirjaa kirjoittava vanha nainen näkee painajaisia vuosista väkivaltaisen aviomiehensä kanssa. Lahdenperän teoksen on tarkoitus voimaannuttaa lukijoitaan ja informoida siitä, miten seksuaaliseen häirintään voi puuttua sekä miten seksuaalisen väkivallan uhrina voi toimia. Tämän vuoksi tarinat eivät Sakun tapausta lukuun ottamatta jää vaille jossain määrin eheyttävää ratkaisua. Tämän lisäksi tarinoiden lopussa on erillinen infoisku, jossa Hertta-tätinä esiintyvä henkilö neuvoo, miten toimia kohdattaessa seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa. Julkaisun loppuun Lahdenperä on vielä koonnut yhteystietoja ja tahoja, jotka auttavat uhreja eri puolilla Suomea. 

Elina Lahdenperän Game Over -kokoelman sarjakuvassa nuoren Sakun ensimmäisestä kesätyöpaikasta kokema innostus vaihtuu päivien ja viikkojen kuluessa ahdistukseen pomon ahdistelevan käytöksen vuoksi.

Parhaimmillaan näkisin Game Over -sarjakuvan toimivan esimerkiksi osana nuorten seksuaalikasvatusta, sillä lyhyiden tarinoiden avulla vakavasta aiheesta voi keskustella miettien lisää esimerkkejä siitä, millaisissa tilanteissa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa voi esiintyä. Vanhan naisen tarina ja lyhyt raiskauskertomus sisältävät voimakasta kuvakieltä, joten keskustelujen vetäjän tulee tutustua teokseen ennen sen luetuttamista nuorilla.

Sekä #metoo Impivaaraa että Game Over -omakustannetta voi ostaa esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta.

Ruotsissa paljon puhuttanut #metoo innoitti joukon sarjakuvataiteilijoita julkaisemaan Draw the Line -nimisen kokoelman (2018, Doob förlag), jossa mukana on niin nuoria kuin kokeneempia sarjakuvataiteilijoita, kuten Elin Lucassi, Lina Neidestam, Malin Biller ja Anneli Furmark. #metoo-liikkeen tavoin kokoelma pyrkii rohkaisemaan seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneita jakamaan tarinansa, mutta sen tavoitteena oli myös valottaa väärinkäytöksiin johtavaa kulttuuria ja tarjota tietoa väkivallan tai ahdistelun uhreiksi joutuneille. Useissa kokoelman yhteensä 18:sta sarjakuvasta näytetään, miten seksuaalinen väkivalta on yhteydessä vallankäyttöön, jossa naisia esineellistetään esimerkiksi ulkonäön jatkuvan kommentoimisen, seksististen vitsien tai kehoon kajoamisen kautta. Samalla sarjakuvissa tulee näytettyä, miten arkipäiväisiin tilanteisiin seksuaalinen vallankäyttö voi liittyä ja miten vaikeaa siihen voi olla puuttua.

Jenny Berggrundin sarjakuvassa päähenkilö pohtii #metoo-liikkeen myötä, millaisiin ahdistaviin tilanteisiin hän on joutunut elämänsä aikana. Vaikuttavassa koko sivun kuvassa näkyvät kaikki ne päähenkilön kokemuksia vähättelevät kommentit, jotka hirviön lailla elävät hänen sisällään ja jatkavat vähättelevää puhettaan sieltä käsin.

Kokoelman sarjakuvat ovat siinä mielessä monipuolisia, että niissä esiintyy eri näköisiä, kokoisia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä ja ihmisiä, joiden sukupuoli tai seksuaalisuus ei aina asetu heteronormatiiviseen muottiin. Esimerkiksi Amalia Alvarezin sarjakuvassa kuvataan, kuinka seksuaalinen ahdistelu voi olla yhteydessä rasismiin ja työvoiman väärinkäyttöön, kun maahanmuuttajataustainen nainen on työnantajan jatkuvan kontrollin, vallankäytön ja ahdistelun kohteena sen lisäksi, että hän joutuu tyytymään kantaruotsalaisia työntekijöitä matalampaan palkkaan. Lisa Medinin sarjakuvassa puolestaan nousee esiin, miten lihavuus vaikuttaa seksuaaliseen häirintään: päähenkilö joutuu kokemaan työpaikallaan samanaikaisesti kourintaa ja alentavaa puhetta kollegoiltaan, jotka arvostelevat työpaikan naisten ulkonäköä avoimesti ja viis veisaavat heidän työpanoksestaan. Lisa Wool-Rim Sjöblom puolestaan kertoo, millaista seksismiä ja rasismia hän on kohdannut Aasiasta ruotsalaiseen perheeseen adoptoituna tyttönä, jonka suuri osa muista ihmisistä näkee stereotyyppisten tai fetissinomaisten asenteiden kautta. Kokoelman vahvuutena pidän sen intersektionaalisuutta ja sarjakuvissa hyödynnettyjä erilaisia tyylejä, joilla aihetta lähestytään.

Ruotsalaista kokoelmaa laajempi hanke on ollut 260-sivuinen antologia Drawing Power -  Women’s Stories of Sexual Violence, Harassment, and Survival, johon osallistui 63 sarjakuvantekijää. Osa taiteilijoista on tehnyt sarjakuvia jo 1970-luvulta lähtien (Aline Kominsky-Crumb, Lee Marrs, Roberta Gregory, Joyce Farmer ja antologian toimittaja Diane Noomin). Suuri osa tekijöistä on yhdysvaltalaisia, mutta mukana on myös tekijöitä Euroopasta, Australiasta, Lähi-idästä, ja Latinalaisesta Amerikasta. Ruotsalaisen kokoelman tavoin tässäkin antologiassa tavoitteena oli murtaa seksuaaliseen väkivaltaan ja häirintään liittyvä hiljaisuuden kulttuuri ja antaa ääni seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua kokeneille naisille.

Monissa kokoelman sarjakuvissa käsitellään sitä, kuinka vaikeaa vuosia sitten tapahtuneesta asiasta on kertoa, kun oma häpeä, ympäristön paine, seksistinen kulttuuri tai jopa oikeuslaitos on puhumisen sijaan sysännyt vaikenemaan ja vähättelemään tapahtunutta. Kokoelman sarjakuvien runsaslukuisuus paljastaa, kuinka monia mahdollisuuksia sarjakuvalla on seksuaalisen väkivallan esittämiseen. Osa sarjakuvista näyttää seksuaalisen väkivallan teot, kuten raiskauksen, visuaalisesti, osa sarjakuvista kertoo tapahtuneesta sanallisesti. Seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta kerrotaan kokoelman sarjakuvissa tehokkaasti myös hyödyntämällä kuvien rajausta, ruutujen välistä tyhjää tilaa, hahmojen elekieltä, väritystä, piirrostekniikkaa, ruutujen sommittelua sivulla ja erilaisia visuaalisia metaforia. Kokoelman vahvuus onkin sen monipuolisuus: vaikka sarjakuvia yhdistää kokemuksellisuus, aihetta käsitellään eri näkökulmista ja erilaisia sarjakuvan keinoja hyödyntäen.

Marian Henleyn 'The Verdict' -sarjakuvassa raiskaus ja tapahtunutta seurannut oikeudenkäynti esitetään uhrin päälle yhä uudelleen ajavien panssarivaunujen muodossa. 

Carol Layn 'A sampler of misdeeds' -sarjakuvassa raiskaajana on päähenkilön juhlissa tapaama poika.

Kat Fajardon sarjakuvassa 'Self-forgiveness' päähenkilö käy läpi opiskeluaikoina tapahtunutta raiskausta ja sen vaikutusta itseinhon syntymiseen.

Muita sarjakuvia, jotka käsittelevät seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa:

• Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky (2009, Suuri Kurpitsa) – joukko ystävyksiä miettii reagoimistapoja, kun yksi porukan jäsenistä raiskataan
• Apila Pepita: Moss Dash (2016, Lilies of the Streets) – transsukupuolinen seksityöläinen kohtaa väkivaltaa
• Emmi Valve: Armo (2017, Asema) – omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa käsitellään mielenterveysongelmia ja seksuaalista väkivaltaa
• Kati Kovács: Quo Vadis Katalin? (2019, WSOY) – fiktiota ja omaelämäkertaa sekoittava tarina, jossa Roomaan muuttava päähenkilö kokee ahdistelua ja joutuu raiskatuksi
• Kati Kovács: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa (2008, Arktinen Banaani) – kahdessa kokoelman lyhyessä tarinassa käsitellään raiskausta
• Priya Kuriyan, Larissa Bertonasco, Ludmilla Bartscht & Nicole Marie Burton: Drawing the Line – Indian Women Fight Back! ([toim.]2015, Ad Astra Comix) - joukko intialaisia sarjakuvantekijänaisia käsittelee intialaiseen kulttuuriin syvään juurtunutta sukupuolten epätasa-arvoa ja seksuaalista häirintää
• Debbie Drechsler: Daddy’s Girl (1996, Fantagraphics) – omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee seksuaalista väkivaltaa ja insestiä, jota taiteilija koki lapsuudenkodissaan
• Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (1998, Jalava) – fiktiivinen kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu kotonaan insestisen ahdistelun uhriksi
• Hilding Sandgren: Vägarna är som tvättbrädor här (2016, Galago) – kertomus nuorista tytöistä, joista yhden raiskaa tuttu poika
• Phoebe Gloeckner: A Child’s Life and Other Stories (2000, Frog Books) – lyhyitä tarinoita, joissa osassa Gloeckner käsittelee omakohtaista seksuaalista väkivaltaa, jonka uhriksi hän joutui lapsuudenkodissaan. Taiteilija käsittelee aihetta myös proosaa ja sarjakuvaa yhdistävässä teoksessaan The Diary of a Teenage Girl – An Account in Words and Pictures (2002, Frog Books)
• Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä (2013, Like) – omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta naisesta, joka Italiaan liftatessaan kohtaa seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa

Nämä sarjakuvat löytyivät omasta kirjahyllystäni, mutta listaa saa mieluusti jatkaa.

Tyttöjen välinen ystävyys ruotsalaisessa nykysarjakuvassa

Ruotsalainen feministinen sarjakuva on elänyt kukoistuskauttaan jo yli kymmenen vuotta. Valtakunnalliseksi kulttuurivaikuttajaksi nousseen Liv Strömquistin ensimmäinen sarjakuvateos Hundra procent fett julkaistiin vuonna 2005; samana vuonna, kun Malmössä sai alkunsa feministisen sarjakuvatoiminnan verkosto Dotterbolaget. Strömquistin ohella terävän satiirisia sarjakuvia tekevät muiden muassa Sara Gráner, Nina Hemmingsson ja Nanna Johansson, jotka tarttuvat yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja sukupuolistereotypioihin usein huumorin ja groteskin kuvaston avulla. 

Yhteiskuntakriittisen sarjakuvan lisäksi vahva tendenssi ruotsalaisessa feministisessä sarjakuvassa on ollut kehitys- ja kasvukertomusten runsaus, joka näkyy erityisesti nuoren polven taiteilijoiden töissä. Monien taiteilijoiden teoksissa seikkailevat pikkupaikkakunnalla tai suurkaupungissa kasvavat tyttöpäähenkilöt, jotka kipuilevat ystävyys- ja perhesuhteiden, orastavan seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien asettamien paineiden kanssa. 

Nuoret päähenkilöt eivät automaattisesti viittaa siihen, että kyse olisi varsinaisesta nuortensarjakuvasta, joka soveltuisi ongelmattomasti kaikkien nuorten luettavaksi. Nuortenkirjallisuuden kohderyhmä määritellään yleisesti hyvin laajasti 10-25-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuksi kirjallisuudeksi (Kirjasampo: nuortenkirjallisuus). Monet alla mainitsemistani sarjakuvista käsittelevät esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä, vaikka pääpaino olisikin tyttöjen välisessä ystävyydessä, hevos- tai musiikkiharrastuksessa.

Seuraavaksi esittelemäni ruotsalaiset sarjakuvat eivät valitettavasti Sandgrenin teosta lukuun ottamatta löydy omasta kirjahyllystäni. Pääsin tutustumaan teoksiin, kun vietin kevään 2019 Tukholmassa, ihanan Serieteket-sarjakuvakirjaston helmistä nauttien.

Coco Moodyssonin Aldrig god natt -teoksen (2008) tyttökolmikko asuu 1980-luvun Tukholmassa ja päättää toteuttaa haaveensa punk-bändissä soittamisesta. Aikaansaavat tytöt eivät lannistu siitä, että nuorisotalon treenitila tuntuu olevan aina varattu poikien soittoharrastukselle tai siitä, ettei heillä itsellään ole minkäänlaista soittotaitoa. Taitojen sijaan heillä on intoa ja paloa päästä osaksi kulttuuria, jossa itsetekeminen on tärkeintä ja epäoikeudenmukaisuudet pitää tuoda julki. Moodyssonin sarjakuvasta tehty elokuvasovitus Vi är bäst! (2013) muuttaa hieman tyttöjen välistä dynamiikkaa, mutta sarjakuvan tavoin se säilyttää näkökulman tytöillä itsellään ja esittää tyttöjen välisen ystävyyden sydämellisesti lankeamatta viisasteluun tai naureskeluun. Suuri suositus myös siis elokuvalle!

Moodyssonin mustavalkoiset kuvat rakentavat mielleyhtymän punk-kulttuurin estetiikkaan, joka on Moodyssonin oman nuoruuden inspiraationlähde. Nuoruusaikaisten kulttuurivaikutteiden äärellä ollaan myös Sara Hanssonin omaelämäkerrallisessa teoksessa Vi håller på med en viktig grej (2011), jonka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle. Kun viidettä luokkaa käyvä päähenkilö näkee televisiosta Spice Girlsin musiikkivideon, haluaa hän olla kuin yksi ihaillun tyttöbändin jäsenistä ja rullaa t-paitansa navan paljastavaksi topiksi. Poikien nälvivien kommenttien lisäksi uusi ilme saa koulussa myös ihailua, ja päähenkilö löytää uuden parhaan ystävän yhtä luokkaa ylemmällä olevasta Rebbestä. Hanssonin sarjakuva kertoo ystävyyden saamiseen ja menettämiseen liittyvistä toiveista ja peloista tavalla, joka palauttaa mieleen sen voimakkaan tunteen, jolloin paras kaveri oli sekä vahvin että tärkein liittolainen taistelussa, jossa vastassa oli koko muu maailma.

Sara Hanssonin teoksen päähenkilöt fanittavat Spice Girlsia (Hansson 2011, 36).

Viittaukset musiikkiin, kuten Ebba Gröniin, The Cureen, Spice Girlsiin ja Backstreet Boysiin, kytkevät Moodyssonin ja Hanssonin sarjakuvien maailmat tiettyyn kulttuuriseen ja historialliseen aikaan. Moodyssonin ja Hanssonin päähenkilöt eivät kasva tietokoneiden tai älypuhelinten sinisessä valossa – toisin kuin Hanna Gustavssonin sarjakuvien 14-vuotias päähenkilö Iggy (Nattbarn 2013; Iggy 4-ever, 2015). 

Kahdesta itsenäisestä osasta koostuvan kasvukertomuksen ensimmäisessä osassa kuvataan, kuinka yksinhuoltajaäidin kanssa asuva Iggy yrittää taltuttaa alati mielessä pyörivää kiinnostusta miehiin internetin porno- ja keskustelusivuilla. Internetin kautta Iggy saakin yhteyden koulun valokuvaajaan, vanhempaan mieheen, jota kohtaan hän tuntee vetoa yhteisen musiikkimaun vuoksi. Gustavssonin Nattbarn on suomennettu vuonna 2019 nimellä Yölapsi, ja toivon mukaan suomalainen yleisö innostuu ostamaan käännöstä sen verran, että saataville tulisi muidenkin taidokkaiden ruotsalaistaiteilijoiden teoksia käännöksinä. Strömquistiahan on suomennettu jo useamman teoksen verran ja keväällä 2020 julkaistiin Moa Romanovan Alltid fucka upp -teoksen (2018) suomennos Paniikkiprinsessa. 

Toisin kuin Moodyssonin ja Hanssonin teoksissa, Gustavssonin kertomuksessa päähenkilö esitetään yksin ajatustensa ja ahdistustensa kanssa. Teini-ikäinen päähenkilö vetäytyy kuoreensa eikä suostu keskustelemaan äitinsä tai tämän miesystävän kanssa. Jälkimmäinen osa keskittyy ensimmäistä osaa enemmän kaverisuhteiden kuvaukseen, kun Iggy saa uusia ystäviä, joiden kautta realisoituu yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien asioiden monimutkaisuus. Gustavssonin sarjakuvat testaavat myös lukijansa käsityksiä ja odotuksia sukupuoleen liittyen esittämällä monet hahmoista androgyyneinä tai sukupuoleltaan monitulkintaisina hahmoina.

Moodyssonin ja Gustavssonin päähenkilöt kasvavat suurkaupunkiympäristössä, jossa ostoskeskukset ja bileet ovat vain metromatkan päässä. Pikkukaupunkiympäristön pysähtyneisyyttä puolestaan kuvaa herkän tarkkanäköisesti Hilding Sandgren teoksissaan Det som händer i skogen (2014) ja Vägarna är som tvättbrädor här (2016), joista viimeksi mainittu löytyy omasta kirjahyllystäni.

Sandgrenin teosten yläasteikäisten päähenkilöiden elämä sijoittuu Smålandiin. Tiivistä tyttökolmikkoa pitää yhdessä hevosharrastus ja puolustuskanta samanikäisten poikien seksistisiä kommentteja vastaan. Gustavssonin teosten tavoin Sandgrenin sarjakuvat voi lukea itsenäisinä, toisistaan irrallisina kertomuksina, mutta kasvu- ja kehityskertomuksina ne toimivat parhaiten järjestyksessä luettuina. Siinä missä Iggyn flegmaattinen irrallisuus saa uusia sävyjä ja syitä jatko-osan myötä, paljastuu smålandilaisten tyttöjen ystävyydestä syvempiä sävyjä ja salaisuuksia. Poikien seksistinen käytös ei jää vain sanallisen naljailun tasolle, vaan tytöt joutuvat kokemaan ahdistelun myös nahoissaan. Sandgren hyödyntää sarjakuvan rakenteen mahdollistamaa näyttämisen ja näyttämättä jättämisen jännitettä jättäen lukijan vastuulle pohtia, mitä alkoholinkäyttöä opetteleville tytöille yön pimeydessä tapahtuu.

Mainitsemani taiteilijat ovat aloittaneet julkaisemaan pääosin 2010-luvulla ja edustavat ruotsalaisen sarjakuvan uutta sukupolvea. Vastaavalla tavalla omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin tukeutuvia tyttöyden kuvauksia edustavat Suomessa vuonna 2019 julkaistut Juliana Hyrrin Satakieli joka ei koskaan laulanut (2019) ja Aino Louhen Mielikuvitustyttö (2019), joista kumpaakin voin suuresti suositella lapsuuden ja tyttöyden kuvauksina.

Aikamatkalla Pariisissa: Reetta Niemensivun Maalarisiskot

Yksi ehdoton suosikkini vuonna 2019 julkaistuista kotimaisista sarjakuvista on Reetta Niemensivun Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa). Historiallisiin henkilöihin perustuva sarjakuva kertoo neljän nuoren naisen matkasta Pariisin taidepiireihin ja kohti itsenäistä taidemaalarin uraa.

1800-luvun lopulle sijoittuvan sarjakuvan päähenkilöinä ovat Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilén. Näkökulma kiinnittyy etenkin Schjerfbeckiin, jonka uraa on muistettu 2000-luvulla niin kansallisesti kuin kansainvälisesti erilaisten kirjojen, taidenäyttelyiden ja elokuvan voimin.

Niemensivun sarjakuvassa Schjerfbeck on nuori taidemaalari, joka saa matkastipendin Pariisissa opiskelua varten. Pariisissa Schjerfbeck viettää aika maalarisiskoiksi kutsumiensa Wiikin, Westermarckin ja Thilénin kanssa kamppaillen resursseista, huomiosta ja palkkioista etuoikeutetummassa asemassa olevien miestaiteilijoiden kanssa. Miehet pääsevät helpommin taidekouluihin, maksavat alhaisempia opiskelumaksuja ja saavat laadukkaampaa opetusta. Miehisen katseen alla naisten taiteelliseen kunnianhimoon suhtaudutaan halveksivasti. Kiitosta saa, jos oppii maalaamaan niin kuin mies, mutta toisaalta naiselle ei sovi muiden kuin kauniiden ja sievien aiheiden maalaaminen.

Suosikikseni teos on noussut sen vuoksi, miten Niemensivu kuvaa aihettaan. Schjerfbeck kumppaneineen on täynnä nuoruuden vimmaa, mutta samalla he ovat epävarmoja ja vahvimmatkin heistä miettivät jatkuvasti uransa lopettamista vastoinkäymisten edessä. Voimaa nuoret naiset saavat toisistaan: opetuksen puuttuessa ystävät toimivat toistensa kriitikoina ja kannustavat jatkamaan oman tyylin kehittämistä.

Helena Westermarck pitää palopuhetta sukupuolten välisestä epätasa-arvosta. Kanssaopiskelijat Pariisissa kuuntelevat. (Niemensivu 2019, 33)

Historialliset sarjakuvat ovat parhaimmillaan aarrearkkuja, joista paljastuu kuvallisia ja sanallisia vihjeitä, eräänlaisia polkuja, joita seuraamalla sarjakuvan kuvaama maailma saa lisää syvyyttä ja sävyjä. Mielestäni Niemensivu onkin onnistunut luomaan kuviinsa 1800-luvun lopun Pariisin henkeä. Schjerfbeck esimerkiksi vierailee heti Pariisiin saapuessaan baarissa, jonka villisti tanssiva naishahmo muistuttaa hieman kuuluisaa cancan-tanssija Louise Weberiä, joka tunnettiin paremmin nimellä La Goulue. Helmojensa rohkeasta nostelusta tunnetun tanssijan ikuisti länsimaisen taiteen historiaan Henri Toulouse-Lautrec, jonka Moulin Rouge -kabareeta mainostavien julisteiden keskiössä kohua herättänyt tanssijatar usein oli (ks. esim. tämä juliste). Niemensivun kuvakieli viittaa siis yhtäältä todelliseen historialliseen henkilöön, mutta myös 1800-luvun lopun urbaanin Pariisin tulkiksi nostetun Toulouse-Lautrecin kuvaperintöön. Kun Toulouse-Lautrecissa tiivistyy 1800-luvun urbaanin Pariisin henki, tuo kytkös loihtii samaa henkeä myös Niemensivun sarjakuvan sivuille.

Sivun toisessa ruudussa näkyvä puna-asuinen nainen muistuttaa kuuluisaa cancan-tanssija La Goulueta. Siniasuinen, vasta Pariisiin saapunut nuori Schjerfbeck tunnustelee suurkaupungin tunnelmaa. (Niemensivu 2019, 16)

Toulouse-Lautrecin lisäksi Niemensivun kuvakielestä voi bongailla hienovaraisia viittauksia esimerkiksi niin ikään kuuluisaan taidemaalariin Pierre-Auguste Renoiriin ja erityisesti hänen teokseensa Bal du moulin de la Galette (1876).

Cancan-viittausten lisäksi toinen minua viehättänyt yksityiskohta oli henkilöhahmojen repliikkeihin istutetut historialliset henkilöt, jotka jäivät maininnan tasolle, ikään kuin kutkuttamaan tiedonjanoisen lukijan googlausherkkyyttä. Kun maalarisiskot keskustelevat pariisilaisessa taidekoulussa siitä, että naiset eivät pääse opiskelemaan Pariisin arvostetuimpaan kouluun Ecole des Beaux-Artsiin, eräs kanssaopiskelija huomauttaa, että niin vain oli Marie Bashkirtseff pukeutunut mieheksi ja livahtanut kouluun sisään. Tuohon kapinalliseen taiteilijaan ei palata sarjakuvassa tämän jälkeen, mutta anekdootti pakottaa tiedonhakuun.

Tiedonhaun seurauksena alkaa hahmottua aikansa feministi: varakkaaseen aatelisperheeseen syntynyt nainen, joka matkusteli ja toimi 1800-luvun lopun Pariisissa mielipidevaikuttajana. Jo 25-vuotiaana kuollut ja siitä huolimatta taidemaalarin urallaan tuottelias Bashkirtseff on jäänyt historiankirjoihin myös säilyneiden ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta, jotka pääsee lukemaan ilmaiseksi esimerkiksi Gutenberg-projektin sivuilta. 

Päiväkirjakatkelmissa nuoren tytön unelmat tulla rakastetuksi sekoittuvat valtavaan kunnianhimoon ja haluun tulla kuuluisaksi ja kaikkien ihailemaksi. Samalla päiväkirjassa ruoditaan miesten kelvottomuutta ja naisten huonoa asemaa: ”Wretched feminine position! Men have all the privileges, women have only that of waiting their good pleasure.” (Bashkirtseff 24.10.1875). Jos Niemensivun sarjakuvaa ei ole saatavilla, niin suosittelenkin kurkkaamaan Bashkirtseffin päiväkirjoja!