torstai 23. heinäkuuta 2020

Sarjakuvallisia rajanvetoja seksuaaliseen väkivaltaan


Sarjakuva toimii usein niin yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ilmiöiden kommentoijana kuin henkilökohtaisten kokemusten välittäjänä. Joissakin tapauksissa nämä yleisen ja yksityisen, poliittisen ja henkilökohtaisen tasot myös risteävät, mistä hyvän esimerkin tarjoaa #metoo-liikkeen vanavedessä julkaistut seksuaalista väkivaltaa käsittelevät sarjakuvat. #metoo-liikkeen alkamisesta on jo kohta kolmisen vuotta aikaa, mutta näyttää vahvasti siltä, että asennekasvatus seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä sekä niiden yhteydestä sukupuolten väliseen epätasa-arvoon on paikallaan edelleen.

Myös ennen #metoo-liikettä on julkaistu paljon sarjakuvia, jossa seksuaalista väkivaltaa kohdanneet naiset kertovat kokemuksistaan. Tässä postauksessa esittelen selkeästi #metoo-liikkeen tuloksena syntyneitä sarjakuvia, mutta postauksen lopusta löytyy lyhyt listaus muista sarjakuvista, jotka käsittelevät seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua.

Suosittelen näiden sarjakuvien lukemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka ovat valmiita miettimään, miksi seksuaalinen itsemääräysoikeus ja suostumus ovat tärkeitä asioita puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta, miten seksuaalinen väkivalta on usein yhteydessä muihin sukupuolittuneisiin vallankäytön muotoihin ja miksi seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä vaan toiseen ihmiseen kohdistuvaa vallankäyttöä.

Selkeitä sarjakuvallisia reaktioita #metoo-liikkeeseen löytyy mm. suomalaisesta, ruotsalaisesta ja yhdysvaltalaisesta sarjakuvasta.

#metoo Impivaara on Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaisten tekemä julkaisu vuodelta 2017. Pientä vihkoa muistuttavaan julkaisuun on tehnyt sarjakuvia tai kuvituksia 14 tekijää mukaan lukien sarjakuvalinjalaisten opettaja Mikko Jylhä. Elisa Muukkosen tekemä kansi (ks. kuva alempana) on vaikuttava versio feministiseksi ikoniksi muodostuneesta Rosie the Riveter -kuvasta. Yhdessä teoksen otsikon kanssa se muodostaa vahvan parin. ’Impivaaralaisuudella’ on suomalaisessa kulttuurissa viitattu eräänlaiseen henkiseen eristäytymiseen muusta maailmasta, ja usein tämä eristäytyminen on ymmärretty nimenomaan negatiiviseksi. #metoo Impivaara -kokoelman yhteydessä nimen voisi tulkita viittaavan yhtäältä siihen, että parisuhdeväkivalta on ollut pitkään Suomessa vakava ongelma, mutta poliittiset päätöksentekijät ovat olleet hitaita ratkaisemaan sitä, vaikka kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat jatkuvasti asiasta muistuttaneet. Toisaalta nimi voi viitata myös siihen, että Suomessa seksuaalinen väkivalta (ml. parisuhdeväkivalta) on perinteisesti nähty yksilöiden ongelmana eikä yhteisenä ongelmana, joka kietoutuu epätasa-arvoa ja vallan väärinkäytöksiä tuottaviin rakenteisiin ja asenteisiin.

Lehden sarjakuvissa tulee esille se, kuinka usein seksuaalinen ahdistelu ohitetaan olankohautuksella, katse käännetään pois tai teeskennellään tietämätöntä. Esimerkiksi Nea Runnen sarjakuvassa fantasioidaan kostolla, kun omat keinot puuttua miesten seksistiseen käytökseen eivät riitä eikä muilta ihmisiltä saa tukea. Päivi Kontisen sarjakuvassa ollaan niin ikään kostotunnelmissa, mutta tarina saa hyytävämpiä sävyjä kauhukertomuksen muodossa. Sarjakuva hyödyntää Aulikki Oksasen Päättömän tytön balladia, jossa väkivallantekijä kohtaa oman loppunsa raiskattuaan aavemaisesti tielle ilmestyneen liftaritytön. Molemmat sarjakuvat voi tulkita eräänlaisina kommentteina siihen voimattomuuden tunteeseen, jota seksuaalisen väkivallan tai ahdistelun kokeminen voi herättää.

Elina Lahdenperän omakustannesarjakuva Game Over (2020) on infosarjakuvaa, joka yhdistää tarinankerrontaa seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta tiedottamiseen. Lahdenperän viivankäytöltään varmaotteisissa sarjakuvissa seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuvat mm. risteilylle hauskaa pitämään menneet ystävykset ja ensimmäisessä kesätyöpaikassaan työskentelevä Saku. Koskettavassa tarinassa päiväkirjaa kirjoittava vanha nainen näkee painajaisia vuosista väkivaltaisen aviomiehensä kanssa. Lahdenperän teoksen on tarkoitus voimaannuttaa lukijoitaan ja informoida siitä, miten seksuaaliseen häirintään voi puuttua sekä miten seksuaalisen väkivallan uhrina voi toimia. Tämän vuoksi tarinat eivät Sakun tapausta lukuun ottamatta jää vaille jossain määrin eheyttävää ratkaisua. Tämän lisäksi tarinoiden lopussa on erillinen infoisku, jossa Hertta-tätinä esiintyvä henkilö neuvoo, miten toimia kohdattaessa seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa. Julkaisun loppuun Lahdenperä on vielä koonnut yhteystietoja ja tahoja, jotka auttavat uhreja eri puolilla Suomea. 
Elina Lahdenperän Game Over -kokoelman sarjakuvassa nuoren Sakun ensimmäisestä kesätyöpaikasta kokema innostus vaihtuu päivien ja viikkojen kuluessa ahdistukseen pomon ahdistelevan käytöksen vuoksi.

Parhaimmillaan näkisin Game Over -sarjakuvan toimivan esimerkiksi osana nuorten seksuaalikasvatusta, sillä lyhyiden tarinoiden avulla vakavasta aiheesta voi keskustella miettien lisää esimerkkejä siitä, millaisissa tilanteissa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa voi esiintyä. Vanhan naisen tarina ja lyhyt raiskauskertomus sisältävät voimakasta kuvakieltä, joten keskustelujen vetäjän tulee tutustua teokseen ennen sen luetuttamista nuorilla.

Sekä #metoo Impivaaraa että Game Over -omakustannetta voi ostaa esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta.

Ruotsissa paljon puhuttanut #metoo innoitti joukon sarjakuvataiteilijoita julkaisemaan Draw the Line -nimisen kokoelman (2018, Doob förlag), jossa mukana on niin nuoria kuin kokeneempia sarjakuvataiteilijoita, kuten Elin Lucassi, Lina Neidestam, Malin Biller ja Anneli Furmark. #metoo-liikkeen tavoin kokoelma pyrkii rohkaisemaan seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneita jakamaan tarinansa, mutta sen tavoitteena oli myös valottaa väärinkäytöksiin johtavaa kulttuuria ja tarjota tietoa väkivallan tai ahdistelun uhreiksi joutuneille. Useissa kokoelman yhteensä 18:sta sarjakuvasta näytetään, miten seksuaalinen väkivalta on yhteydessä vallankäyttöön, jossa naisia esineellistetään esimerkiksi ulkonäön jatkuvan kommentoimisen, seksististen vitsien tai kehoon kajoamisen kautta. Samalla sarjakuvissa tulee näytettyä, miten arkipäiväisiin tilanteisiin seksuaalinen vallankäyttö voi liittyä ja miten vaikeaa siihen voi olla puuttua.
Jenny Berggrundin sarjakuvassa päähenkilö pohtii #metoo-liikkeen myötä, millaisiin ahdistaviin tilanteisiin hän on joutunut elämänsä aikana. Vaikuttavassa koko sivun kuvassa näkyvät kaikki ne päähenkilön kokemuksia vähättelevät kommentit, jotka hirviön lailla elävät hänen sisällään ja jatkavat vähättelevää puhettaan sieltä käsin.

Kokoelman sarjakuvat ovat siinä mielessä monipuolisia, että niissä esiintyy eri näköisiä, kokoisia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä ja ihmisiä, joiden sukupuoli tai seksuaalisuus ei aina asetu heteronormatiiviseen muottiin. Esimerkiksi Amalia Alvarezin sarjakuvassa kuvataan, kuinka seksuaalinen ahdistelu voi olla yhteydessä rasismiin ja työvoiman väärinkäyttöön, kun maahanmuuttajataustainen nainen on työnantajan jatkuvan kontrollin, vallankäytön ja ahdistelun kohteena sen lisäksi, että hän joutuu tyytymään kantaruotsalaisia työntekijöitä matalampaan palkkaan. Lisa Medinin sarjakuvassa puolestaan nousee esiin, miten lihavuus vaikuttaa seksuaaliseen häirintään: päähenkilö joutuu kokemaan työpaikallaan samanaikaisesti kourintaa ja alentavaa puhetta kollegoiltaan, jotka arvostelevat työpaikan naisten ulkonäköä avoimesti ja viis veisaavat heidän työpanoksestaan. Lisa Wool-Rim Sjöblom puolestaan kertoo, millaista seksismiä ja rasismia hän on kohdannut Aasiasta ruotsalaiseen perheeseen adoptoituna tyttönä, jonka suuri osa muista ihmisistä näkee stereotyyppisten tai fetissinomaisten asenteiden kautta. Kokoelman vahvuutena pidän sen intersektionaalisuutta ja sarjakuvissa hyödynnettyjä erilaisia tyylejä, joilla aihetta lähestytään.

Ruotsalaista kokoelmaa laajempi hanke on ollut 260-sivuinen antologia Drawing Power -  Women’s Stories of Sexual Violence, Harassment, and Survival, johon osallistui 63 sarjakuvantekijää. Osa taiteilijoista on tehnyt sarjakuvia jo 1970-luvulta lähtien (Aline Kominsky-Crumb, Lee Marrs, Roberta Gregory, Joyce Farmer ja antologian toimittaja Diane Noomin). Suuri osa tekijöistä on yhdysvaltalaisia, mutta mukana on myös tekijöitä Euroopasta, Australiasta, Lähi-idästä, ja Latinalaisesta Amerikasta. Ruotsalaisen kokoelman tavoin tässäkin antologiassa tavoitteena oli murtaa seksuaaliseen väkivaltaan ja häirintään liittyvä hiljaisuuden kulttuuri ja antaa ääni seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua kokeneille naisille.

Monissa kokoelman sarjakuvissa käsitellään sitä, kuinka vaikeaa vuosia sitten tapahtuneesta asiasta on kertoa, kun oma häpeä, ympäristön paine, seksistinen kulttuuri tai jopa oikeuslaitos on puhumisen sijaan sysännyt vaikenemaan ja vähättelemään tapahtunutta. Kokoelman sarjakuvien runsaslukuisuus paljastaa, kuinka monia mahdollisuuksia sarjakuvalla on seksuaalisen väkivallan esittämiseen. Osa sarjakuvista näyttää seksuaalisen väkivallan teot, kuten raiskauksen, visuaalisesti, osa sarjakuvista kertoo tapahtuneesta sanallisesti. Seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta kerrotaan kokoelman sarjakuvissa tehokkaasti myös hyödyntämällä kuvien rajausta, ruutujen välistä tyhjää tilaa, hahmojen elekieltä, väritystä, piirrostekniikkaa, ruutujen sommittelua sivulla ja erilaisia visuaalisia metaforia. Kokoelman vahvuus onkin sen monipuolisuus: vaikka sarjakuvia yhdistää kokemuksellisuus, aihetta käsitellään eri näkökulmista ja erilaisia sarjakuvan keinoja hyödyntäen.

Marian Henleyn 'The Verdict' -sarjakuvassa raiskaus ja tapahtunutta seurannut oikeudenkäynti esitetään uhrin päälle yhä uudelleen ajavien panssarivaunujen muodossa. 
Carol Layn 'A sampler of misdeeds' -sarjakuvassa raiskaajana on päähenkilön juhlissa tapaama poika.
Kat Fajardon sarjakuvassa 'Self-forgiveness' päähenkilö käy läpi opiskeluaikoina tapahtunutta raiskausta ja sen vaikutusta itseinhon syntymiseen.

Muita sarjakuvia, jotka käsittelevät seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa:

  • Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky (2009, Suuri Kurpitsa) – joukko ystävyksiä miettii reagoimistapoja, kun yksi porukan jäsenistä raiskataan
  • Apila Pepita: Moss Dash (2016, Lilies of the Streets) – transsukupuolinen seksityöläinen kohtaa väkivaltaa
  • Emmi Valve: Armo (2017, Asema) – omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa käsitellään mielenterveysongelmia ja seksuaalista väkivaltaa
  • Kati Kovács: Quo Vadis Katalin? (2019, WSOY) – fiktiota ja omaelämäkertaa sekoittava tarina, jossa Roomaan muuttava päähenkilö kokee ahdistelua ja joutuu raiskatuksi
  • Kati Kovács: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa (2008, Arktinen Banaani) – kahdessa kokoelman lyhyessä tarinassa käsitellään raiskausta
  • Priya Kuriyan, Larissa Bertonasco, Ludmilla Bartscht & Nicole Marie Burton: Drawing the Line – Indian Women Fight Back! ([toim.]2015, Ad Astra Comix) - joukko intialaisia sarjakuvantekijänaisia käsittelee intialaiseen kulttuuriin syvään juurtunutta sukupuolten epätasa-arvoa ja seksuaalista häirintää
  • Debbie Drechsler: Daddy’s Girl (1996, Fantagraphics) – omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee seksuaalista väkivaltaa ja insestiä, jota taiteilija koki lapsuudenkodissaan
  • Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (1998, Jalava) – fiktiivinen kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu kotonaan insestisen ahdistelun uhriksi
  • Hilding Sandgren: Vägarna är som tvättbrädor här (2016, Galago) – kertomus nuorista tytöistä, joista yhden raiskaa tuttu poika
  • Phoebe Gloeckner: A Child’s Life and Other Stories (2000, Frog Books) – lyhyitä tarinoita, joissa osassa Gloeckner käsittelee omakohtaista seksuaalista väkivaltaa, jonka uhriksi hän joutui lapsuudenkodissaan. Taiteilija käsittelee aihetta myös proosaa ja sarjakuvaa yhdistävässä teoksessaan The Diary of a Teenage Girl – An Account in Words and Pictures (2002, Frog Books)
  • Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä (2013, Like) – omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta naisesta, joka Italiaan liftatessaan kohtaa seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa
Nämä sarjakuvat löytyivät omasta kirjahyllystäni, mutta listaa saa mieluusti jatkaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti