Ajatuksia herättänyt matkasarjakuva - Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect (2017, Absolute Truth Press)

Tämä postaus syntyi, kun luin kirjahyllyyni unohtuneen sarjakuvan ja aloin reflektoida vuoden aikana suorittamissani kasvatustieteen perusopinnoissa kohtaamiani käsityksiä opettamisesta. Luvassa on enemmän kysymyksiä ja epämääräisiä hajatelmia kuin vastauksia, mutta useinhan kiinnostavat sarjakuvat (tai taide ylipäänsä) johtavatkin monimutkaisiin ja itseään kyseenalaistaviin ajatusprosesseihin! Hajatelmani lähtivät liikkeelle Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect-teoksesta. Käsittelen tekstissäni vain vähän itse sarjakuvan sisältöä, sillä postauksesta tuli enemmänkin holtittomasti liikkeelle lähtenyt ajatuspyörre. Teoksesta on kirjoitettu useissa lukublogeissa (esim. Kirjat kertovat, Päiviä, Hyllyy) reaktioiden vaihdellessa ihastuneista kriittisiin.

Sarjakuvahyllyssäni on muutamia lukematta jääneitä teoksia, vaikka usein tartun hankkimaani sarjakuvaan innolla ja ahmin sen nopeasti läpi. Joidenkin teosten kohdalla lukuhaluja on hillinnyt esimerkiksi vakava aihe, jolloin teokseen tarttuminen on tuntunut vaikealta. Nytkin hyllyssäni odottaa yksi vakavasta sairastumisesta kertova teos, sillä odottelen sopivaa mielentilaa ennen aiheeseen heittäytymistä. 

Hyllystäni löytyy myös kesken jäänyt sarjakuva, jonka lukeminen kirvoitti alitajuntani niin pelottaviin painajaisiin, että työnsin kirjan takaisin hyllyn syövereihin. Palaan teokseen varmasti myöhemmin, mutta nyt jo teoksen ajatteleminen nostaa verkkokalvoilleni liian pelottavia kuvia. Reaktioni yllätti minut, sillä harva teos on vaikuttanut minuun niin pelottavalla tavalla. Emotionaalisesti raskaalta tuntuvien teosten lisäksi hyllystäni löytyy muutamia kokeellisia sarjakuvia, joiden ”käyttöliittymä” on hidastanut niihin tarttumista. 

Tässä blogipostauksessa käsittelen yhtä teosta, jonka hankin jo useampi vuosi sitten, mutta sain vasta nyt luettua.

Kaisa ja Christoffer Leka ovat suomalaisessa sarjakuvamaailmassa tunnettu parivaljakko, jonka teokset ovat arvostettuja ja palkittuja etenkin siitä, miten niissä jokainen yksityiskohta aina paperinvalinnasta teoksen sidontaan asti on tarkkaan mietitty. Lekojen teokset ovatkin taideobjekteja siinä mielessä, että materiaaliset valinnat tuovat lukukokemukseen omia, uusia merkityksiä. Useita teoksia julkaisseiden Lekojen tuotannossa toistuu sisällöllisesti taiteilijoiden omien mielenkiinnon kohteiden ja elämäntapojen, erityisesti pyöräilyn ja gaudiya-vaishnavismin, käsittely. Usein nämä kaksi aihetta kietoutuvat yhteen teoksissa, joissa pyöräillään niin Euroopan halki (Tour d’Europe, 2010), Islannin ympäri (Expedition nro 3 – Cycling around Iceland, 2012) kuin Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle (Imperfect, 2017). Pitkien pyörämatkojen kuvauksiin limittyy taiteilijoiden pohdintaa elämän merkityksellisyydestä hindulaisuuteen kuuluvan gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta. Tästä näkökulmasta katsottuna pitkät pyörämatkat vertautuvat meditaatioon ja joogaharjoituksiin.

Juuri Imperfect on se kirja, joka sai levätä hyllyssäni pari vuotta ennen kuin vihdoin tänä kesänä luin sen. Teos voitti vuonna 2018 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon. Lekojen aiemmat matkakertomukset lukeneena odotin teoksen olevan mietteliäs ja toisteinen koostuen tekijöiden dokumentaatiosta pyöräretken eri vaiheista. Lekojen teoksia voidaan lukea matkakirjallisuutena, jossa matkanteko on keskiössä ja jonka kautta lukijan on mahdollista päästä kurkistamaan toisissa kulttuureissa elävien ihmisten todellisuuksiin. Toisaalta Lekojen tapauksessa keskiössä ovat nimenomaan matkaaja-taiteilijoiden tuntemukset ja ajatukset, jotka kietoutuvat matkanteon henkilökohtaisiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin. Matkakertomusten avulla Lekat käyvät läpi usein muiden ja joskus myös omasta mielestä mielettömiltä tuntuvien pyörämatkojen tarkoitusta. Tässä mielessä Lekojen teokset ovat eräänlaista meditaatiota, jossa palataan kerta toisensa jälkeen tutkailemaan omaa olemassaoloa.

Imperfect on pakattu kauniiseen laatikkoon. Teos valittiin vuoden 2017 kauneimmaksi kirjaksi.

Odotukseni teoksen toisteisuudesta ei ollut ainoa asia, joka jarrutti teokseen tarttumista. Imperfect on kirjana ja sarjakuvana omanlaisensa: laatikkoon pakatun kirjan sivuilla pääsee etenemään ainoastaan kirjeveitsen avulla, sillä lukijan on itse leikattava sivut irti toisistaan. Tämä ehkä oli suurin syy laiskuuteeni: materiaalinen valinta korostaa alun alkaenkin sitä, että teoksen lukeminen edellyttää pysähtymistä (aivan kuten meditaatiossa).

Teoksen toteuttamistapa ei noudattele muutenkaan tavanomaista: jokainen sivu koostuu postikortista, jonka Lekat lähettivät pyörämatkaltaan sukulaislapsilleen. Postikorteissa limittyvät eri aikatasot: Suomesta hankittujen postikorttien kuvissa hymyilevät mustavalkoisissa potreteissa menneisyyden tuntemattomat ihmiset, viestiosiossa Lekat raportoivat matkan aikana näkemiään ja kokemiaan asioita. Kortti kortilta Lekojen pyörämatka itärannikolta länsirannikolle etenee, ja lukija pääsee seuraamaan matkan etenemistä myös teoksen mukana tulevasta kartasta, johon Lekat ovat merkinneet reittinsä, päivämatkojen pituudet, säätiedot ja irrallisia havaintoja jokaiselta etapilta.

Imperfect-teokseen kuuluu myös suuri kartta, josta pystyy seuraamaan päähenkilöiden etenemistä Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle.

Rehellisesti voin todeta, että teoksen lukeminen oli vaivalloista. Teoksen lukeminen kuitenkin myös haastaa käsitykset siitä, mitä sarjakuva tai sen lukeminen ovat. Voisi ajatella, että Imperfectin tapauksessa sisältö ja muoto on mietitty tukemaan toisiaan niin, että lukemisen työläys vertautuu yhtäältä taiteilijoiden tekemän matkaan ja heidän elämänfilosofiaansa kuuluvaan henkisen kehityksen työläyteen. Lekojen matkanteossa ei ole kysymys maanosan valloittamisesta, vaan he korostavat olevansa nöyriä palvelijoita matkalla, joka on fyysisen lisäksi henkinen.

Toisaalta Lekat myös asemoivat itsensä opettajiksi, mikä tulee esille siinä, kuinka he postikorteissaan ohjeistavat sukulaislapsiaan (heidän arvojensa mukaisen) hyvän elämän pariin. Tästä asetelmasta seurasi ainakin minulla ajatus siitä, että myös minut lukijana yritetään asettaa oppilaan asemaan ja aloin miettiä, minkälainen suhde opettajan ja oppilaan välille muodostuu. Missä määrin minun odotetaan hyväksyvän se, mitä minulle opetetaan ja millaista vuoropuhelua opettajan ja oppilaan välille syntyy? Syy siihen, miksi kiinnitin huomiota tähän opettajanäkökulmaan, on varmasti se, että olen viimeisen vuoden aikana opiskellut kasvatustieteen perusopintoja ja päässyt pohtimaan monipuolisesti erilaisia opettamista koskevia filosofioita ja näkemyksiä. Näiden pohdintojen myötä mielessäni on kasvanut jonkinlainen ideaali kuva opettamisesta dialogina opettajan ja oppilaan välillä. Käytännössä ideaali ei välttämättä aina toimi, mutta tällaisten dialogisilmälasien kautta luin Lekojen teosta ja siinä muodostuvaa asetelmaa aikuisten ja lasten, matkaajien ja kotona pysyvien, opettajien ja oppilaiden välillä.

Ehkä odotukseni dialogisuudesta ovat siinä mielessä epäreiluja, että teokseen valittu viestinnän väline, postikortti, esitetään yksipuolisena viestintänä: sukulaislasten mahdollisia viestejä ei nähdä, jolloin Lekojen viesteiltä on mahdotonta edellyttää vuoropuhelua. Opettaja-oppilas-asetelma korostuu myös jo Expedition nro 3 -teoksessa, jossa varsinaista matkakertomusta ympäröi kehyskertomus Christoffer Lekasta luennoimasta oppilailleen. Myös hindulaisia myyttejä käsittelevässä Time After Time -teoksessa (2014) Kaisa ja Christoffer toimivat vuoron perään toisilleen opettajana ja oppilaana.

Voikin olla, että opettajan ja oppilaan suhteen korostuminen Lekojen tuotannossa on yhteydessä heidän harjoittamaansa uskontoon, jossa hengellisillä johtajilla ja opettajilla on tärkeä merkitys. Tässä kohdin huomaan liikkuvani epätasaisella pinnalla, sillä en tiedä tarpeeksi gaudiya-vaishnavismin filosofioista. Osaan suhteuttaa lukemaani vain siihen, mikä on minulle itselleni tutuinta ja samalla pystyn haastamaan omat käsitykseni sillä, mikä itselleni kenties on vierasta. Oppimistahan tapahtuu ihmiselämässä jatkuvasti eikä siihen tarvita välttämättä instituutioita, mutta usein institutionaalisissa oppimistilanteissa on ainakin perinteisesti korostunut jonkinlainen valtahierarkia opettajan ja oppilaan välillä. Dialogisessa oppimiskäsityksessä tämä valtahierarkia samalla tunnustetaan ja siihen liittyviä negatiivisia vaikutuksia pyritään minimoimaan rohkaisemalla oppilaan oman toimijuuden kehitystä ja kykyä itsenäiseen ajatteluun. Sitä voi miettiä, miten dialogisuus toteutuu, jos opettaja ohjaa oppilaan mielipidettä tai ajatuksia näkyvällä tavalla.

Nyt voisi tietenkin väittää, että kaikki sarjakuvat ovat yksisuuntaista viestintää tekijältä lukijalle. Etenkin dokumentaarisen sarjakuvan yhteydessä on kuitenkin nostettu esille, miten sarjakuvakerronnassa voidaan hyödyntää erilaisia asemointeja, joissa sarjakuvantekijä asettuu näkyvästi esimerkiksi kuuntelijan asemaan, häivyttää itsensä välittäjän roolista antaen tilaa dokumentoinnin kohteille tai tuo esiin kohtaamansa ristiriidat oman ja kohtaamansa todellisuuden välillä. Tällöinkin viestintä tekijältä lukijalle on yksisuuntaista siinä mielessä, että lukija ei pysty vastaamaan tekijälle, mutta asemointien näkyväksi tekeminen antaa sekä tekijälle että lukijalle enemmän tilaa liikkua itse sarjakuvan aiheen äärellä, tilaa ihmetellä ja oppia. 

Asemointiin ja tekijän ja kuvattavan välisiin valtasuhteisiin liittyvästä problematiikasta on kirjoittanut esimerkiksi sarjakuvatutkija Anna Vuorinne Sarjainfon artikkelissa ”Toisten tarinoiden kertomisesta” (Sarjainfo 1/2020). Vuorinne käsittelee nimenomaan sarjakuvia, joissa sarjakuvantekijä on valinnut kuvata muiden ihmisten tarinoita oman tarinansa sijaan, jolloin valtahierarkia koskee nimenomaan tekijän ja kuvattavien välistä suhdetta. Valtaa voi kuitenkin ajatella myös tekijän ja lukijan välisenä asiana, jolloin lukija voi viime kädessä päättää, miten hän teosta lukee. Tästä voitaisiinkin päästä siihen, miten tärkeää erilaisten lukutaitojen kehittäminen olisi sille, että lukijalle mahdollistuisi myös toisin lukemisen mahdollisuus: kyky arvioida lukemaansa, suhteuttaa se aiempaan tietoonsa ja pysyä samalla kriittisesti avoimena sen ehdottamille tulkinnoille.

Luettuani Imperfectin olo on hieman tyhjä: millaiselle matkalle oikeastaan pääsin teoksen avulla? Sivu sivulta ja postikortti postikortilta seurasin taiteilijoiden etenemistä, mutta päädyinkö itse matkalle ajassa, tilassa tai mieleni sisällä? Vaikea sanoa. Teoksessa matkanteko suuntautuu kohti maailmaa, mutta on kuitenkin voimakkaasti sisäänpäin kääntynyttä. Ehkä tämä onkin se juttu, joka teoksesta jää päällimmäisenä mieltä askarruttamaan: miten paljon voin kääntyä sisäänpäin ilman, että tulen sokeaksi maailmalle ja toisaalta, miten paljon voin kääntyä kohti maailmaa ilman, että hukkaan itseni?

Dialogisesta oppimiskäsityksestä voi lukea lisää esimerkiksi teoksesta Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus (Vuorikoski & Kiilakoski [toim.] 2005, Vastapaino).