Top 10 mieleenpainuneimmat sarjakuvahetket (osa 1)

Joissakin sarjakuva-aiheisissa blogeissa on kiertänyt kevään aikana haaste, jossa pyydetään listaamaan kymmenen mieleenpainuvinta sarjakuvahetkeä (esim. Hyllyy ja Suomi-Rivendell-Asgard). Sen, mikä mieleenpainuvuuden asteen määrittää, päättää tietenkin kukin lukija ja listan tekijä. Päätin itse listata mieleeni jääneitä kohtauksia, ruutuja tai sivuja suomalaisesta sarjakuvasta ja rajasin teokset niihin, jotka löytyvät omasta kirjahyllystäni. Jos olisin pohtinut asiaa pitkään ilman rajauksia, tätä blogipostausta tuskin olisi koskaan syntynyt. Maantieteellisen rajauksen takia ulkopuolelle jäi esimerkiksi suosikkikohtaukseni Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvasta ja lempistrippini Bill Wattersonin Lassi ja Leevi -sarjakuvasta. Myös yksi Christer Nuutisen sarjakuva jäi harmittavasti listauksen ulkopuolelle, sillä en arkistojeni penkomisesta huolimatta löytänyt sitä sarjakuvalehteä, jossa ko. sarjakuva on.

Hyllyy-blogin Eeron tavoin listaltani löytyy erityisesti kuvauksia pienistä ja liikuttavista hetkistä, jotka omassa tapauksessani ovat usein ihmisten välisiä kohtaamisia ja vuoropuheluja. Listalta löytyy kuitenkin myös monologeja, eksistentiaalisia pohdiskeluja ja mielestäni vaikuttavia esimerkkejä siitä, miten sarjakuvassa kuva ja sana ovat vuorovaikutuksessa luoden ironisia tai muuten monitasoisia merkityksiä.

Listan teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä niin, että ykkönen puristaisi minusta ulos eniten tunteikkaita parahduksia, vaan listasin teokset sattumanvaraiseen järjestykseen. Listan valmistuttua yllätyin siitä, että suurin osa teoksista on ilmestynyt 2000- ja 2010-luvun taitteessa. Olin vuonna 2013 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadin jäsen, joten se luku-urakka selittää ainakin muutamaa listalleni päätynyttä teosta. Tuolloin tuli perehdyttyä kymmeniin Suomessa vuonna 2012 julkaistuihin sarjakuvateoksiin.

Jotta postauksesta ei tulisi liian pitkä, esittelen teokset kahdessa osassa. Ensi viikolla seuraa siis toinen osa!

10. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY, 2012)

Mustasuon mysteeri on kolmiosaisen Agnes-sarjan toinen osa. Teosten päähenkilö on nuori Agnes-tyttö, joka Mustasuon mysteeri -teoksessa opiskelee tytöille varatussa sisäoppilaitoksessa ja selvittää siellä tapahtuvia oppilaiden katoamisia. Agnesin tyyli on hurmaava: ulkonäöltään Addamsin perheen Wednesday-tyttöä muistuttava lettipää on oivallisen mielikuvituksen omaava seikkailija ja lakonisuudessaan riemastuttavan pikkuvanha kertoja.

Närhen sarjakuvat ovat suosikkejani siinä, miten kuvan ja sanan vuorovaikutus tuottaa sarjakuvakerrontaan ironiaa. Ironia on usein ajateltu päinvastaisuuden avulla: sanotaan yhtä, mutta tarkoitetaan toista. Sarjakuvassa ironiaa syntyy esimerkiksi silloin, kun sanojen avulla kerrotaan yhtä ja kuvissa näytetään päinvastaista. Yksi suosikkikohtiani on teoksessa ruutu, jossa Agnes kuvailee, kuinka hän opiskelee koulussa ranskaa, kuulemma kaunista kieltä. En vain pääse yli siitä, miten paljon minua alkaa aina naurattaa ranskanopettajan pyyntö ja lasten perässä toistama lause: söö syi ööröö! Fraasia toistavien tyttöjen ilmeet vaihtelevat välinpitämättömästä miltei aggressiiviseen ja muodostavat siten riemastuttavan kontrastin opettajan elegantin olemuksen ja elekielen kanssa. Teoksessa on lukuisia muitakin hykerryttäviä kohtia, kuten Närhen sarjakuvissa yleisestikin aina esikoisteoksesta lähtien (Hanki elämä, 1996).

Närhi 2012: Mustasuon mysteeri, s. 15 (yhden ruudun katkelma).

9. Pauli Kallio & Sami Toivonen: Ihmisen riittämättömyydestä (julkaistu mm. Sami Toivosen kokoelmassa Ihmisen riittämättömyydestä ja muista ominaisuuksista [Suuri Kurpitsa 1990] ja Pauli Kallion sarjakuvakokoelmassa Sarjakuvanovellit 1984-2009 [Suuri Kurpitsa, 2009])

Tämän lyhyen sarjakuvan tunnelma on jäänyt mieleeni ensilukemisesta alkaen. Tarina itsessään on hieman absurdi: minäkertoja kuvailee, kuinka hän tapaa Åsan, unelmiensa naisen, mutta naisen rehottavat kainalokarvat aiheuttavat suhteen nuupahtamisen. Lopuksi minäkertoja voivottelee sitä, että ei päässyt yli karvoituksen tuottamasta inhotuksen tunteestaan, vaan antoi suhteen mennä myttyyn.

Sarjakuvan voi toki lukea kirjaimellisesti kuvauksena siitä, kuinka naisten karvoitus on miesten mielestä ällöttävää ja että tällaisia kulttuurisia odotuksia vastaan taistelevat naiset ovat tuomittuja epäonnistumaan rakkauselämässään. Sarjakuvassa ei kuitenkaan ole mielestäni kysymys vain tästä, vaan karvojen alta paljastuu paljon monimutkaisempi inhimillisen riittämättömyyden tematiikka. Kainalokarvojen tilalla voisi olla kertomuksessa myös jokin aivan toinen syy, jonka vuoksi henkilöiden välinen suhde ei toimi. Päällimmäisenä tunteena sarjakuvassa kulkee (näennäisen huumorin alla) suru siitä, että joskus ihmissuhteet eivät vain toimi jostakin miltei käsittämättömästä syystä. Suhteen toinen osapuoli saattaa olla aivan ihana, mutta suhteen esteeksi nouseekin oma rajallisuus. Tämän syvällisen tason lisäksi sarjakuvassa on minua aina ihastuttanut Åsan itsevarma, elinvoimainen ja kaunis hahmo, minkä vuoksi erityisesti tämä seuraava ruutu on iskostunut mieleeni.

Kallio & Toivonen 1990: Ihmisen riittämättömyydestä, s. 42 (yhden ruudun katkelma).

8. Emmi Nieminen: Keskiviikko (Kumiorava, 2012)

Niemisen teos on kertomus päähenkilön suhteesta alkoholisoituneeseen isäänsä. Aikuistunut päähenkilö näkee isäänsä pitkästä aikaa aikeenaan saada välit selvitettyä. Tapaaminen menee kuitenkin pieleen, kun isä alkaa syyllistää tytärtään perheen toimimattomuudesta eikä ota vastuuta omista virheistään. Tämä johtaa päähenkilön murtumiseen, minkä Nieminen kuvaa visuaalisesti oivaltavalla tavalla. Ruutu ruudulta päähenkilö muuttuu takaisin lapseksi ja tapaamispaikkana toimiva hampurilaisravintola alkaa sortua tytön ja isän ympärillä. Lapseksi muuttuminen kuvastaa hienosti voimattomuuden ja haavoittuvuuden tunteita, joita tyttö kokee satuttavassa isäsuhteessaan. Valitsemassani kohtauksessa isä syyttää muita perheenjäseniä eikä huomaa edessä istuvan tyttärensä pahaa oloa.

Nieminen 2012: Keskiviikko, s. 15.

7. Mika Lietzén: Tarinoita lännestä – neljä novellia (Asema, 2007)

Tarina Humalistonkadulta -novellissa ohikulkija näkee kadulla humalaisena makaavan miehen, jolle hän päättää soittaa apua. Ambulanssia odottaessaan ohikulkija pohtii itsekseen kadulla makaavan miehen elämää: miksi mies on juonut itsensä niin kovaan humalaan, että hän ei pysty huolehtimaan itsestään? Neutraali pohdinta vaihtuu suuttumukseen siitä, että joku laittaa itsensä niin pahaan jamaan, ettei pystyssä pysy. Ärtymystä seuraa kuitenkin yllättäväkin huomio siitä, että ohikulkijan oma elämä on pielessä ja humalaista unta nukkuva mies näyttää levolliselta kuin enkeli.

Lietzénin vähäeleinen kuvakieli leikittelee kuvakulmilla ja karsii kuvista kaiken muun kuin toisensa kohtaavat ihmiset. Vaikka tapahtumapaikka on identifioitu novellin nimessä, paikan visuaalisen kuvauksen puuttuminen muuttaa kohtauksen yleisinhimilliseksi: kohtaaminen voisi sattua missä vain. Vaikka kadulla makaava mies ei koskaan itse saakaan kertoa tarinaansa, sarjakuva ei mielestäni toiseuta häntä säälin, pilkan tai ihmettelyn kohteeksi, vaan ohikulkijan pohdintojen kautta lukijan on mahdollista harjoitella empatiakykyään, toisen ihmisen asemaan asettautumista, vaikka se välillä vaikeaa onkin.

Lietzén 2007: Tarinoita lännestä - neljä novellia, ei sivunumerointia.

6. Mari Ahokoivu: Löydä minut tästä kaupungista (Asema, 2009)

Ahokoivun sarjakuva on lyyrisen kaunis ja monikerroksinen kertomus yksinäisyydestä. Suureen kaupunkiin muuttanut päähenkilö tuntee yksinäisyyttä, mitä lohduttamaan saapuu manipulatiivinen ja pelottavakin hahmo. Hahmo ei päästä päähenkilöä otteestaan, vaan vakuuttelee, että hänen seuransa on riittävää eikä päähenkilön tarvitse etsiytyä ihmisten seuraan. Ahokoivun viivapiirrostekniikka on erittäin hienostunutta ja teoksen kaupunkikuvaus miltei maagista. Maagisuutta lisää tarinalinja ihmismäisiä piirteitä omaavasta kissasta, joka kokee pienuudentunnetta ja alemmuutta muita kohtaan. Koska olen aina ollut ”kissaihminen”, minua on viehättänyt ajatus ymmärtää kissojen ajatuksia. Siksi minua ovat kirjallisuudessa kiehtoneet puhuvien kissojen kuvaukset (mm. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan; Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia) ja kertomukset, joissa ihmiset saavat kyvyn kommunikoida kissojen kanssa (Haruki Murakamin Kafka rannalla). 

Ahokoivun teoksessa minua ihastuttaa (kissan lisäksi) pohdiskeleva sävy, jossa ahdistaviakin yksinäisyyden tunteita käsitellään tavalla, joka mahdollistaa monenlaiset tulkinnat. Mielensisäisiä dialogeja kuvaavissa sarjakuvissa on yleistä käyttää jonkinlaista itsestä ulkoistettua hahmoa, esimerkiksi varjoa tai peilikuvaa, kuvastamaan sisäistä vuoropuhelua. Olen kirjoittanut aiheesta lyhyen artikkelin, joka on luettavissa Kuti-lehdessä ja loppuvuonna 2019 ilmestyneessä Jätti-Kuti -antologiassa. Ahokoivun teoksessa varjohahmoja ja kaksoisolentoja on useita, mikä lisää teoksen monitulkintaisuutta. Mieleenpainuneimmaksi kohdaksi Ahokoivun teoksesta valitsin sivun, jolla päähenkilö keskustelee pelkojaan (?) edustavan hahmon kanssa. Kohtauksessa tiivistyy mielestäni hyvin se, miten päänsisäiset äänet voivat joskus alkaa dominoida ja hallita ihmisen käyttäytymistä haitallisella tavalla.

Ahokoivu 2009: Löydä minut tästä kaupungista, ei sivunumerointia.

Seuraavat viisi mieleenpainuneinta sarjakuvahetkeä luvassa viikon päästä! Mitkä sarjakuvahetket ovat jääneet sinun mieleesi?