Pauli Kallio: Mutta suurin on rakkaus (2020, Suuri Kurpitsa)

Miksi tehdä sarjakuvakokoelma rakkaudesta ja nimetä se viittaamalla länsimaissa miltei kliseiseksi muodostuneeseen ja rakkauden voimaa julistavaan tekstiin? Fraasi ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” on peräisin Raamatun 1. korinttilaiskirjeestä ja se on tuttu etenkin avioliittoon vihkimisestä. Samaan korinttilaiskirjeeseen sisältyvät myös monille tutut vertaukset rakkaudettomasta ihmisestä kumisevana vaskina ja helisevänä symbaalina. 

Teoksen kansikuvan on piirtänyt Emmi Nieminen.

Pauli Kallion käsikirjoittama sarjakuvakokoelma Mutta suurin on rakkaus (2020, Suuri Kurpitsa) rakentaa intertekstuaalisen viittaussuhteen tuttuun tekstiin, mutta herättelee myös pohtimaan rakkauden olemusta. Nimessä ei mainita uskoa ja toivoa vertailukohtina, vaan rakkaus yksinkertaisesti on suurinta. Mutta tarkoittaako se, että rakkaus on suurin tunne? Tai että rakkaus on suurin aihe, joka maailmassa on? Eikö rakkaudesta ole jo kirjoitettu tarpeeksi lauluja ja ylistyksiä? Voiko rakkaudesta enää sanoa mitään uutta?

Onneksi rakkaus on aiheena samanaikaisesti yleismaailmallinen ja voimakkaan henkilökohtainen. Kallio on valinnut käsikirjoittaa tarinoita omaan elämäänsä liittyen, joten kokoelman tarinat ovat hänen näköisiään. Esipuheessa hän kuitenkin muistuttaa, että tarinat ovat sekoitus fiktiota ja faktaa, minkä vuoksi päähenkilönkin nimi on Paulin sijaan Aapo. Aapon hahmo kytkee yhteen kokoelman yksitoista kertomusta, joilla jokaisella on ollut eri piirtäjä. Keskushahmon kautta rakentuu elämän varrella kohdattujen rakkauksien verkosto: vuosiluvuin aikaan ankkuroidut tarinat ankkuroituvat myös käsikirjoittajan elämänkulkuun lapsuudesta nuoruuteen, nuoresta aikuisuudesta keski-ikään. Omien elämänvaiheiden kartoittaminen, muistelu ja niistä inspiroituminen ovat tuttuja Kallion aiemmasta tuotannosta ja näkyvät selvimmin niin ikään monen piirtäjän voimin toteutetussa kokoelmassa Lapsuus vaikea, keski-ikä mahdoton (2004, Asema; 2012, Suuri Kurpitsa).

Se, että keskushenkilö identifioituu voimakkaasti käsikirjoittaja-Kallioksi, vaikuttaa luonnollisesti siihen, millaisia rakkaustarinoita kokoelmaan sisältyy. Kaikkien tarinoiden näkökulma on miehen, oli kyse sitten lapsuuden seurustelukuvioita opettelevan nuoren pojan tai jo useampia ihmissuhteita kokeneen keski-ikäisen. Kallion tunnustuksellisuus oman rakkaushistoriansa suhteen voisi käydä puuduttavaksi, jollei kertomuksissa olisi variaatiota ensinnäkin monien erityylisten piirtäjien ja toiseksi itse kertomusten erilaisten tunnelmien ja luonteiden ansiosta.

Yhdeksi tämänhetkiseksi suosikikseni nostan Wolf Kankareen piirtämän ”Vaikka aamu on kolea” -tarinan, joka sijoittuu vuoteen 1983. On kenties epäreilua nostaa monipuolisesta antologiasta esille vain yksi tarina, mutta tosiasia on, että tarinat puhuttelevat hieman eri tavoin eri lukukerroilla eikä niitä siksikään pysty ainakaan tällaisessa subjektiivisessa lukukokemuksessa (ja siitä kirjoitetussa bloggauksessa) pitämään tasa-arvoisessa asemassa.

Kankareen piirtämässä tarinassa keskushenkilö Aapo työskentelee siivoojana Lapinlahden sairaalassa Helsingissä. Joka aamuisella työmatkallaan Aapoa vastaan kävelee oranssiin takkiin pukeutunut nuori nainen, jonka kanssa Aapo muodostaa katsekontaktin. Sanattomista ja ohikiitävistä hetkistä tulee Aapolle tärkeitä ja rutiinin yhtäkkinen katkeaminen syökseekin hänet alakuloisuuteen. Tarinassa on samanlaista nuoruusnostalgiaa kuin Charles M. Schultzin Tenavissa esiintyneessä pienen punatukkaisen tytön tapauksessa. Jaska Jokusen rakkauden kohdetta ei koskaan varsinaisesti näytetä, vaan hänen persoonansa rakentuu Jaskan loputtomasta ihailusta ja fantasioinnista. ”Eikö olisi jotain, jos pieni punatukkainen tyttö tulisi antamaan minulle suukon?”, mietiskelee Jaska eräässä stripissä ja lopulta päätyy siihen, että skenaario on yhtä mahdollinen kuin se, että ranskanperunat paljastuisivat terveellisiksi (ks. Schultz 1995, 88). Oranssitakkinen tyttö täyttää Aapon ajatukset hieman samaan tapaan, vaikka Aapo ei tiedä hänestä mitään eikä heidän suhteensa koskaan etene jokapäiväistä katsekontaktia pidemmälle.

Wolf Kankareen taidonnäyte kohtaamisesta (Kallio & kumpp. 2020, 44).

Minuun tarinassa vetoaa kysymys siitä, miten tarina oikeastaan liittyy rakkauteen ja se, miten vastaus tähän kysymykseen tiivistyy ja kiteytyy Kankareen hienoissa kuvissa. Varmasti jokaisella on kokemuksia yksipuolisesta ihastumisesta tai kaukorakkaudesta, joiden kohteet eivät ehkä koskaan saa tietää ihailijastaan. Aapolle kohtaamiset ovat tärkeitä, sillä niissä hän tulee nähdyksi ja katseen avulla palauttaa tämän merkityksellisyyden kokemuksen myös toiselle osapuolelle. Minäkertojan mukaan ”Katseemme kohtaavat arasti mutta väistämättä… / …joka aamu siitä lähtien kun huomasimme toisemme. Tai tunnistimme, sanoisi joku mystiikkaan taipuvainen.” (Kallio 2020, 43). Ei tarvitse olla edes mystiikkaan taipuvainen ymmärtääkseen, miten inhimilliset kohtaamiset rakentuvat loppujen lopuksi hyvin pienistä asioista, kuten siitä, että tulee toisen ihmisen kohtaamaksi ja näkemäksi.

Eräänä päivänä kohtaaminen epäonnistuu mielen täyttävien huolenaiheiden vuoksi (Kallio & kumpp. 2020, 45).

Ehkä Aapo ja oranssitakkinen nainen tunnistavat toisissaan jonkinlaisen rutiinien täyttämän elämän tuottaman alakuloisuuden? Katseen kautta muodostuva side yhdistää nuoret tavalla, joka kuuluu olennaisena ihastumisen kuvioon. Kankareen taidokkaissa kuvissa nuorten kohtaamista ja kohtaamattomuutta on kuvattu tavalla, joka tuo esiin sarjakuvan hienoudet ihmissuhdetarinoiden välittäjänä. Hahmojen elekieleen on pakattuna tunteita niin paljon, ettei tulisi mieleenkään vaatia sanallistamista hahmojen päänsisäisestä myllerryksestä. Tarkkaan suunnitelluissa ja rajatuissa ruuduissa henkilöiden välinen dynamiikka on käsinkosketeltavaa ja ruudut kuvastavat samanaikaisesti kohtaamisten ohitse kiitävää ja pysäyttävää tunnelmaa. Upea toteutus, jota voisi hyvin käyttää esimerkkinä opetettaessa ja opiskeltaessa ihmishahmojen eleiden, ilmeiden ja katseiden merkitystä sarjakuvakerronnassa.

Mutta entä se rakkaus? Ei kai ihastus ole sama asia? Tämä kysymys ei loppujen lopuksi ole olennainen, sillä kaikki kokoelman tarinat ovat suhteessaan rakkauteen moniselitteisiä ja -tulkintaisia. Rakkautta voi tuntea rakastetun lisäksi omiin vanhempiin, ystäviin, kotiseutuun tai musiikkiin. Esipuheessa Kallio kirjoittaa, että "Jos rakkaus ei kiinnosta, ei sitten mikään." Bloggauksen alussa mainitsemaani korinttilaiskirjettä on käytetty kuvastamaan nimenomaan aviollisen rakkauden upeutta (alunperin rakkaudella on kuitenkin taidettu viitata jumalalliseen rakkauteen?), mutta rakkauden voi ymmärtää myös laajempana maailmaan ja toisiin ihmisiin suuntaavana voimana. Kankareen piirtämä tarina herättelee pohtimaan ihastumisen voiman lisäksi lähimmäisenrakkauden merkitystä. Satunnainen nuoruuden ihastus saattaa painua ajan myötä unholaan, mutta se saattaa myös opettaa jotain ihmisyydestä.

Kallio on vieraana Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla ja hänen haastatteluaan pääsee seuraamaan festivaalin Youtube-kanavalta lauantaina 5.9.2020 klo 13.00-14.00.

Tenavat-strippi löytyy teoksesta:

Schultz, Charles M. 1995: Ei ikä paina, Jaska Jokunen. Helsinki: Helsinki Media.

Tiitu Takalo: Memento mori (2020, WSOY) – tutkielma elämästä, kuolemasta ja kohtaamisista

Tiitu Takalon Memento mori -teoksen on julkaissut WSOY.

228-sivuisen teoksen kannessa taiteilija katsoo vakavana kohti lukijaa. Siniharmaalta pohjalta tuijottava omakuva on voimakas: kasvoilla leimuaa punasävyinen hehku ja pään yllä leijuu kirkkaanpunaisten verisuonten verkosto. Tiitu Takalon Memento mori ei ole helppo lukukokemus ja kansi ikään kuin varoittaa lukijaa teoksen vakavuudesta. Latinankielinen nimi Memento mori, eli muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi, puhuttelee lukijaa – samoin kuin taiteilijan kohti lukijaa suunnattu katse. ’Memento mori’ -aiheisessa kuvataiteessa kuolevaisuudesta muistuttavat usein pääkallot ja luurangot. Takalon teoksen kannessa taiteilijan pään ympärille muodostuu verisuonista sädekehän tai kypärän muotoinen verkosto, joka muistuttaa siitä, että hengissä pysymisemme on herkkien ja monimutkaisten, ruumiillisten ja materiaalisten lainalaisuuksien varassa. Punainen elinvoiman ja lämmön väri osuu vain osittain taiteilijan kasvoille jättäen kasvojen sivut siniharmaiksi, ikään kuin kuoleman koskettamiksi.

Memento mori on kertomus aivoverenvuodosta selviämisestä. Teos etenee kronologisesti kerraten tapahtumat aivoissa sijaitsevan verisuonen puhkeamisesta leikkaus- ja hoitotoimenpiteiden kautta pitkään paranemisprosessiin. Teoksen omakohtainen aihe on vakavuudessaan pysäyttävä, mutta niin on myös teoksen toteutus. Teoksessa riittää tutkittavaa monelle lukukerralle, mutta haluan nostaa esiin erityisesti värityksen, rytmin ja kasvojen merkityksen teoksen kerronnassa.

Jo vaikuttava kansikuva antaa osviittaa värityksen symbolisuudesta, jossa punaisen lämpimät sävyt viittaavat sekä tuskalliseen aivoverenvuotoon että elämässä kiinni pitäviin voimiin. Sinisen ja harmaan sävyt puolestaan kuvastavat sairastumis- ja paranemisprosessin eri vaiheissa esiin nousevaa väsymystä, lamaannusta ja työkyvyn menettämistä. Takalo on käyttänyt värejä taidokkaasti läpi tuotantonsa, mutta  mainittakoon tässä erityisesti Tampereella sijaitsevan Annikin puutalokorttelin historiaan paneutuva teos Minä, Mikko ja Annikki (2015, Suuri Kurpitsa) sekä sisällissodan punaisista naistaistelijoista kertova tarina sarjakuvakokoelmassa Sisaret 1918 (2018, Arktinen Banaani). Kumpikin teos on voittanut Sarjakuva-Finlandia -tunnustuspalkinnon.

Takalon tuotannolle tyypillistä on myös selkeä ja tehokas rytmitys, jonka hän luo värien lisäksi käyttämällä vaihtelevasti erilaisia ruutusommitelmia. Memento mori alkaa toistamalla 3x3-ruutusommitelmaa kolmen sivun verran, ja tämä säännöllinen ruudukko palaa teoksessa esimerkiksi kohdissa, jotka kuvastavat sairaalassa tehtyjen toimenpiteiden ja hetkien toisteisuutta. 3x3-sommitelman kanssa vaihtelevat 2x3-sommitelma ja tarkoin mietityt epäsäännöllisemmät ruutujaot, joiden avulla kertomus kulkee eteenpäin selkeästi ja johdonmukaisesti. Voisi sanoa jopa tehokkaasti, millä tarkoitan sitä, että ruutusommitelmien käytöstä huokuu harkittu ja kokemuksen myötä karttunut käsikirjoittamisen taito.

Sairaalassaoloajan toisteisuutta Takalo kuvaa käyttämällä rytmin apuvälineinä 3x3-ruudukkoa, mustia ruutuja ja punaista tehosteväriä (Takalo 2020, 41). Sivu on myös esimerkki Takalon taidosta käyttää kasvonilmeitä välittämään henkilöhahmojen tunteita.

Kuten alussa kirjoitin, lukija kohtaa teoksen käsiinsä saadessaan ensimmäiseksi taiteilijan kasvot ja katseen. Takalo on taituri kuvaamaan kasvonilmeitä ja käyttämään niitä tarinankerronnan keinoina. Teokseen rakentuu kasvoista myös eräänlainen metataso: kertomuksen alussa taiteilija irvistelee kameralle saadakseen taltioitua mahdollisimman kärsivän ilmeen tekeillä olevaa taideprojektia varten. Kärsivien kasvojen sarjasta muodostuu taideteos, jossa jokaiset kasvot kuvastavat maailmassa käynnissä olevia ja ihmishenkiä vaatineita konflikteja. Taiteilijan omien kasvonpiirteiden pohjalta vedostetut kasvot edustavat humanitaarisia kriisejä, jotka koostuvat tuhansien ja satojentuhansien ihmisten kärsimyksestä. Sarjakuvateoksessa taiteilijan omat kasvot ovat kuitenkin myös – ja ensisijaisesti – hänen oman kärsimyksensä kuvastajat. Kasvoilta heijastuvat niin sairastumisen tuottama kipu, kuolemanpelko, työkyvyn menettämisen myötä syntyvä ahdistus kuin positiivisemmatkin tunteet, kuten riemu sairaalaan vierailulle tulleen puolison näkemisestä. Tehokkaan kasvonilmeiden toteuttamisen kautta lukija pääsee seuraamaan intiimisti taiteilijan tunnetilojen vaihtumista matkalla, jonka varrella taiteilija käy tilinpäätöstä elämästään tilanteessa, jossa kuoleman mahdollisuus väijyy muuttuneen arjen yllä.

Kasvoilla ja katseilla on teoksessa myös merkitys kohtaamisen merkitsijöinä. Taiteilijaa sairaalassa hoitavat lääkärit asettavat hänet kyllä tutkivan katseensa alaisiksi, mutta eivät kohtaa häntä ihmisenä – toisin kuin empaattisempina kuvatut sairaanhoitajat. Kansikuvan suoraan lukijaan kohdistuvan katseen voikin tulkita olevan pyyntö kohdata taiteilija ja hänen tarinansa kaikessa inhimillisyydessään. Samalla taiteilijan lukijaan kohdistuva katse kenties muistuttaa lukijaa lukijan omasta inhimillisyydestä. Näin ainakin itse tulkitsin omalla kohdallani.

Memento mori odotti kirjahyllyssäni useamman kuukauden ennen kuin pystyin tarttumaan siihen. Osaksi syynä oli kuluneeseen vuoteen leimansa painanut koronapandemia ja siihen liittyvä huolikasauma ja osaksi se, että laajasti hehkutettuun teokseen muodostuu aina suuria odotuksia. Teosta on hehkutettu vuoden parhaana sarjakuvateoksena ja sen taidokkuutta on avannut kattavasti mm. Ville Pirinen laajassa kirjoituksessaan. Teos on kuitenkin kaiken hehkutuksensa ansainnut. Se onnistuu olemaan vaikuttava aiheeltaan, tarinankerronnaltaan ja visuaaliselta toteutukseltaan, joista kaikki yhdessä vaikuttavat myös siihen, että teoksen lukeminen on tunteisiin, elämänarvoihin ja ajatuksiin vetoava – tai niitä jopa ravisteleva – kokemus.

Tästä lähtien blogi päivittyy epäsäännöllisemmin äitiyslomalle jäämisen vuoksi. 

The Dreams of Queer Utopia (2020)

The Dreams of Queer Utopia on kokoelma lyhyitä sarjakuvia 14 taiteilijalta. Sarjakuvat keskittyvät kuvittelemaan queeria tulevaisuutta, jossa asiat ovat sarjakuvien tekijöiden mukaan jollain tavoin paremmin kuin nyt. Utopialla on perinteisesti tarkoitettu samanaikaisesti sekä nykyistä parempaa paikkaa että paikkaa, jota ei ole olemassa. Utooppiset tekstit tarjoavatkin välineen kuvitella nykyhetkestä radikaalisti poikkeavia olemassa olemisen tapoja. Utopiatutkija Lucy Sargisson esittää, että utooppiset tekstit voivat jopa muuttaa sitä, miten ajattelemme, käsitteellistämme ja teoretisoimme nykyhetkeä. Kun utopiaan yhdistetään sana queer, saadaan kuvitelmia maailmasta, joka on heteronormatiivisuuden ulkopuolella. Queereja utopioita tutkineen José Esteban Muñozin mukaan queer utopia toimii impulssina kieltäytyä hyväksymästä asioiden tämänhetkinen tila. Queer utopia toimii eräänlaisena sysäyksenä pyrkiä sekä kuvittelemaan parempi maailma että toimimaan sellaisen saavuttamiseksi.

Antologian kannen on tehnyt Sara Valta.

Lyhyen alustuksen jälkeen on syytä tarkastella, kuinka radikaaleja muutoksen mahdollisuuksia The Dreams of Queer Utopia loppujen lopuksi kuvittelee. Antologian toimittanut H-P Lehkonen toteaa esipuheessaan, että queerit utopiat unelmoivat vallankumouksesta, joka lopettaisi kaikenlaisen vähemmistöihin kohdistuvan sorron. Antologian sarjakuvat itsessään eivät kuitenkaan ole niinkään toiminnallisia taisteluhuutoja, vaan melko arkisiakin kuvauksia siitä, millaista olisi elää tavallista elämää maailmassa, jossa ei tarvitse välittää esimerkiksi sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvistä rajoittavista normeista. 

Useissa antologian sarjakuvissa eletään tai vietetään aikaa luonnonhelmassa, mikä johdattaa ajattelemaan paremman tulevaisuuden edellyttävän nykyistä kestävämpiä ympäristöarvoja. Läheinen luontosuhde näkyy esimerkiksi Rachel Pangin utopiassa eräänlaisesta luonnonmukaisesta kommuunista, jonka jäsenet tukevat toisiaan ja osallistuvat tasapuolisesti yhteisön toimintoihin, kuten lasten kasvattamiseen ja viljelyyn – samalla kuitenkin saaden olla juuri sellaisia kuin ovat. Jiipu Uusitalon sarjakuvassa luonnon monimuotoisuus toimii utooppisena esikuvana yhteiskunnan monimuotoisuudelle, kun taas Nam-Ke löytää solarpunkin kautta teknologiasta ratkaisun tasapainon saavuttamiseksi niin ihmisten kuin ihmisten ja luonnon välillä.  

Luonto eräänlaisena utooppisena ihanteena tuo mieleen pastoraaliperinteen, jossa ihminen löytää onnen ja tasapainon juuri luonnon keskeltä. Siiri Viljakan sarjakuvassa kesäinen niitty toimii paikkana idylliselle piknikille, jonka osallistujille utopiaa edustaakin mahdollisuus hengata rauhassa, syödä ikuisesti donitseja ja nauttia rakkaidensa seurasta. Henkilöhahmojen utopiakuvitelmien arkisuus herättää pohtimaan, että julkista rakkaudenosoittamista ohjaavat ja rajaavat nyky-yhteiskunnassa normit, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan. Niityllä makaileva kolmikko poikkeaa perinteisestä ja heteroseksuaalisesta ydinperhemallista. Kolmikon jäsen toivoo, että heidän lastensa ei tarvitsisi elää suvaitsemattomuuden ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien ahdistusten ja ongelmien kanssa. 

Siiri Viljakan sarjakuvassa tulevaisuus huolettaa.

Vaikka utopia mahdollistaisi radikaalitkin kuvitelmat uudesta ja upeasta tulevaisuudesta, Calvin Ariumin sarjakuva keskittyy tulevaisuuden kuvittelemisen sijaan nostamaan esille nykyhetken ongelmia. Esipuheessaan omaan sarjakuvaansa hän kirjoittaa, että nykymaailman ongelmat on voitava kohdata ennen kuin voidaan luoda jotain parempaa. Sarjakuvassaan hän nostaa esille, millaisia vaikeuksia hän on joutunut kohtaamaan vammaisena transihmisenä. Ariumin strategia kuvitella tulevaisuutta on käyttää ”mitä jos” -kuvitelmaa: mitä jos julkiset tilat olisi suunniteltu esteettömiksi tai jos nimen vaihtaminen osana transprosessia olisi helpompaa? Ariumin sarjakuvassa utopiaa ei ole vielä saavutettu, vaan arki on ongelmien täyttämää. Utopia on kuitenkin mahdollisuus tai lupaus paremmasta, mutta sen eteen on tehtävä töitä, kuten Arium sarjakuvassaan kiteyttää. Ariumia vie eteenpäin selvästikin Muñozin peräänkuuluttama sisukkuus olla hyväksymättä nykymaailman tilaa.

Calvin Arium lähestyy tulevaisuutta kuvittelemalla "mitä jos?".

Nostan esille vielä Niko-Petteri Nivan sarjakuvan, joka herkuttelee Hugo Simbergin teoksella Kuoleman puutarha, jossa luurankohahmoiset olennot hoivaavat puutarhan kasveja. Luurangot kuoleman ja kasvit elämän symboleina rakentavat yhteyden elämän kiertokulkuun, jossa elämä ja kuolema seuraavat toisiaan. Nivan sarjakuvassa elämän kiertokulku on irrotettu nyky-yhteiskunnan kapitalistisesta ikeestä ja sen tilalla on kuvitelma sosiaalisesta tasa-arvoisuudesta, joka toteutuu mm. työn uudelleen jakamisella ja universaalilla perustulolla. Nivan sarjakuva vastaa ehkä radikaaleimmin H-P Lehkosen esipuheessa peräänkuuluttamaan kuvitelmaan vallankumouksesta, jonka avulla kaikenlainen sorto olisi mahdollista lopettaa.

Niko-Petteri Nivan utopiassa kapitalismin tuhoa tuottava kierre on korvattu elämän puutarhalla.

Antologian sarjakuvat ovat lyhykäisyydessään hyviä herättelijöitä pohtimaan sitä, minkälaisessa todellisuudessa elämme ja miten sen lainalaisuudet koskettavat eri ihmisiä eri tavoin. Jokainen varmasti kuvittelee utopiansa omista lähtökohdistaan ja etuoikeuksistaan käsin, joten on hyvä avata mielensä sille, miten monin eri tavoin parempi tulevaisuus on mahdollista kuvitella.

Digitaalisen antologian voi lunastaa itselleen Queerwebcomic.comin nettikaupasta. 

Bloggauksessa mainittu kirjallisuus:

Muñoz, José Esteban 2009: Cruising Utopia. The Then and Thereof Queer Futurity. New York: New York University Press.

Sargisson, Lucy 1996: Contemporary Feminist Utopianism. London & New York: Routledge.

Kati Närhi: Ei mikään (2020, omakustanne)

Olen ihaillut Kati Närhen töitä jo vuosikausia. Sarjakuvataiteilijana ja kuvittajana työskentelevä Närhi tunnetaan erityisesti Paula Norosen Yökoulu-lastenkirjojen kuvittajana ja Agnes-sarjakuvatrilogiasta, jonka päätösosa Seitsemäs vieras sai Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon vuonna 2016. Itse tutustuin Närhen sarjakuviin ensimmäisen kerran vuonna 2001 julkaistun Hanki elämä -albumin myötä. Toinen toistaan hulvattomammat ja absurdimmat tarinat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Äkkivääryydessään sarjakuvat muistuttivat niin kanadalaisen Julie Doucet’n kuin 1990-luvulla sarjakuvillaan ilahduttaneen Anu Lavosen töitä (etsi käsiisi Lavosen Kallis maku -albumi ja ihastu surrealismin ja absurdin yhdistelmään!).

Närhen sarjakuvissa näennäinen arkipäiväisyys peittää alleen aina selittämättömiltä vaikuttavia mysteerejä hieman samaan tapaan kuin David Lynchin elokuva- ja tv-tuotanto. Selittämättömyys tuo mukanaan vaarantuntua, joka puolestaan herättää halun nähdä arkitodellisuuden taakse ja etsiä piilotettu totuus. Tähän haluun sekoittuu aina myös pelkoa turvallisuuden menettämisestä, mutta Lynchiin verrattuna Närhen teoksissa on valoisampi sävy, joka tuo mukanaan helpotuksen tunteen. Agnes-trilogia sopii luettavaksi nuoremmillekin lukijoille, ja trilogian teoksissa pikemmin flirttaillaan selittämättömyyden ja pelottavuuden kanssa kuin annettaisiin niille totaalinen valta.

Taiteilijalta tilattuna teos saapui elegantisti mustaan silkkipaperiin käärittynä.

Uusi Ei mikään -teos on aikuisille suunnattu kuvakirja, joka poikkeaa Närhen sarjakuvista pelkistetymmällä tyylillään niin kuvituksen kuin tarinankerronnankin suhteen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan tarina kietoutuu nimettömäksi jäävän kaupungin ja sen asukkaiden elämän kuvaukseen. Eräänä aamuna kaupungissa alkaa puhaltaa kylmä tuuli, jonka myötä ihmisten käyttäytyminen muuttuu radikaalisti. Asukkaat alkavat kärsiä alakuloisuudesta, lamaannuksesta, väkivaltaisista ajatuksista, huonosta itsetunnosta ja surumielisyydestä. Kaupungin kadut tyhjenevät ja liikkeet suljetaan suuren alakulon vuoksi. Kaupungin päättäjät pähkäilevät, onko alakulo levinnyt kaupunkiin sen ulkopuolelta tulleiden ihmisten mukana, ja voisiko ongelman ratkaista pakkokeinoin määräämällä ihmiset hymyilemään.

Ajatusketjut ongelman alkuperästä ja pakkotoimista kytkevät Närhen teoksen viime kuukausien koronapandemiaan. Teos ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja yhteys pandemiaan onkin sattumaa. Galleria Kuvituksen podcastissa alakulo liitetään masennukseen, ja tämä onkin kutkuttava tulkintavaihtoehto. Masennus koetaan usein yksilön sairaudeksi, mutta teoksessa siitä kärsii kokonainen kaupunki, jolloin myös päättäjien on herättävä aktiivisesti pohtimaan keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Tässä mielessä määräys pakollisesta hymyilemisestä kuulostaa yhtä aikaa absurdilta ja samastuttavalta: nykyisessä pärjäämisen ja menestymisen kulttuurissa yksilön ajatellaan usein olevan oman onnensa seppä ja positiivisen ajattelun olevan avain hyvinvointiin.

Jos hymyilisit enemmän, ehkä tuntisit itsesi onnellisemmaksi. Vai miten se menikään?

Vaikka Närhen teosta tulkitsisi kuvauksena pandemiasta tai masennuksesta, on se kuitenkin monitulkintainen eli monille tulkinnoille avoin teos. Teosta voi tulkita kollektiivin (kaupungin) tai yksilöiden näkökulmasta ja siitä voi poimia omasta elämästä tuttuja tuntemuksia ja kokemuksia masennuksen vaikutuksista. Suurten teemojen ylle kutoutuu Närhen viehättävä kuvitustyyli, joka on saanut inspiraatiota mm. viktoriaanista painokuvista, ja yhdistää tussipiirroksen kirkkaisiin ja selkeisiin väripintoihin. Esikuvinaan Närhi on maininnut mm. Edward Goreyn (1925 - 2000), jonka vaikutukset näkyvät paitsi viktoriaanisuuden ihannointina myös Närhen teoksille tyypillisessä absurdissa ja mustassa huumorissa. Myös hahmosuunnittelu rakentaa Närhen teokseen oman tasonsa: nyky-yhteiskunnan ongelmiin kytkeytyvät teemat tulevat Ei mikään -teoksessa käsitellyiksi vanhoista suomalaisista elokuvista innoituksensa saaneiden henkilöhahmojen kautta.

Kuvan ja sanan vuorovaikutuksen osalta Närhen teoksissa viehättää tarkoin mietitty rytmitys ja eräänlainen leikkisyys. Närhi uskaltaa jättää lukijalle tilaa kytkeä yhteen sanat ja kuvat sekä vertailla niissä luettua ja nähtyä. Sen vuoksi erityisen herkullisia ovat Ei mikään -teoksen kuvituksen yksityiskohdat, jotka bongattuina voivat vaikuttaa jopa siihen, miten tarinan käänteet ymmärretään – tai jäävätkö ne ymmärtämättä.

Teosta voi tilata ainakin taiteilijan kotisivujen kautta.

Ruohonjuurisarjakuvaa tekemässä

Tällä kertaa kirjoitukseni ei käsittele lukukokemuksiani sarjakuvan parissa, vaan poikkeuksellisesti sarjakuvan tekemistä. En yleensä itse tee sarjakuvia, vaikka piirtäminen on ollut on/off-tyyppisesti tärkeä osa elämääni lapsesta saakka. Heinäkuun viimeisellä viikolla osallistuin kuitenkin etänä järjestettyyn ruohonjuurisarjakuvien työpajaan, jonka vetivät Johanna Rojola ja Sanna Hukkanen. Työpaja oli osa Nordic Summer Universityn opintopiiriä, jonka aiheena oli tänä kesänä sarjakuvat poikkeusaikana.

Zoom-yhteyden kautta järjestetyssä työpajassa saimme ensin kuulla Rojolan ja Hukkasen ajatuksia ruohonjuurisarjakuvien tekemisestä ja niiden käytöstä kansalaisaktivismin muotona. Formaatti, johon työpajassa tutustuimme, on Maailman sarjakuvat-yhdistyksen kehittämä 4-ruutuinen sarjakuva, jonka päätehtävänä on välittää viesti mahdollisimman selkeässä muodossa. Formaatti on kehitetty yhteistyössä intialaisten, tansanialaisten, mozambiklaisten ja suomalaisten toimijoiden kanssa, ja sitä on käytetty kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyössä erilaisissa kampanjoissa ja työpajoissa.

Ruohonjuurisarjakuvan ideana on se, että sarjakuvien tekijät eivät ole ammattitaiteilijoita, vaan paikallisten yhteisöjen jäseniä, jotka haluavat saada viestinsä kuuluviin ja näkyviin. Tärkeintä ruohonjuurisarjakuvaa tehdessä on päästä eroon ajatuksesta, että sarjakuvan tekemisen edellytyksenä olisi hyvä piirustustaito. Rojolan ja Hukkasen mukaan riittää, että kynä pysyy kädessä ja tekijällä on jotain sanottavaa.

Työpaja alkoi Rojolan ja Hukkasen luennolla, jolla tutustuimme ruohonjuurisarjakuvan perusteisiin. Tämän jälkeen saimme tehtäväksi ideoida ja toteuttaa oman sarjakuvamme. Aikaa projektille oli vain muutama päivä, mutta ideointi lähti mukavasti liikkeelle pienryhmäkeskustelujen avulla. Monille osallistujille päällimmäiseksi nousi ajatus käsitellä joko koronaan tai terveyteen liittyviä aiheita, mutta lopulta valmiiden töiden aiheet vaihtelivat kommunikaatiohaasteista yhteistyöhön urheilujärjestöjen ja kansalaisaktivistien välillä.

Sarjakuvan ideoimista ja hiomista valmiiksi työksi ohjasivat neljä tärkeää peruspilaria: 1) aihe: mitä sarjakuva käsittelee? 2) kohderyhmä: ketä puhuttelemaan sarjakuva on suunnattu? 3) teema: millaisiin laajempiin asiakokonaisuuksiin sarjakuvan aihe liittyy? 4) sanoma: minkä viestin haluat sarjakuvallasi välittää? Vaikka sarjakuvan tekeminen näiden neljän peruspilarin avulla tuntui aluksi haastavalta, kysymykset tukivat sarjakuvan ideoimista hyvin. Ne ohjasivat yksinkertaistamaan alkuperäistä suunnitelmaa, sillä lopputuloksen oli tarkoitus olla mahdollisimman yksiselitteinen ja tehokas. Aihe ja teema muistuttavat toisiaan, mutta aihetta voi ajatella konkreettisena fokuksena siinä, missä teema on laajempi ja abstraktimpi. Sarjakuvan teemana voisi olla esimerkiksi "HIV-virus ja terveys", jolloin tarkempi aihe voisi olla vaikkapa "HIV-testit viruksen leviämisen estäjinä". Tällöin viestinä voisi olla "mene testeihin" ja viesti suunnattaisiin vaikkapa opiskelijoille tai muulle halutulle kohderyhmälle.

Ruohonjuurisarjakuva on nimenomaan viestintää, ei moniselitteistä taidetta. Tämä mielessä tein omasta sarjakuvastani useamman käsikirjoituksen ja sain siitä palautetta pienryhmältä ja opettajilta. Aiheen, kohderyhmän, teeman ja sanoman lisäksi pohdin paljon sitä, miten toteutan sarjakuvan niin, että kuvan ja sanan tasapaino olisi viestin välittymisen kannalta tehokas enkä esimerkiksi tyytyisi selittämään kaikkea sanallisesti ja jättäisi kuvia vain kuvittamaan jo sanottua. Tähän saimme onneksi opettajilta paljon konkreettisia vinkkejä esimerkiksi henkilöiden ilmeiden ja kehonkielen hyödyntämisestä kerronnan keinona. Maailman sarjakuvat ry:n sivuilla on hyviä materiaaleja ruohonjuurisarjakuvien perusteiden opetteluun ja myös oman työpajan pitämiseen.

Ensimmäisessä käsikirjoituksessani sorruin kertomaan samat asiat kuvin ja sanoin. Lisäksi otsikkoni oli liian pitkä ja sarjakuvaa selittävä. Kuvat olivat tässä vaiheessa pelkistettyjä, sillä käsikirjoitusvaiheessa ei mennä vielä piirroksellisiin yksityiskohtiin. Tärkeintä on saada toimimaan sarjakuvan sanoma. Käsikirjoituksen koko oli tässä vaiheessa A5 eli puolet A4-arkista.

Valmiissa sarjakuvassa ruudut ovat hieman eri järjestyksessä, otsikko on muuttunut, ruutuihin on ilmestynyt yksityiskohtia ja sarjakuva on tussattu lisäten jokaiseen ruutuun visuaalisuutta tehostavia kontrasteja. Lisäksi teksti on tekstattu mahdollisimman selkeästi. Valmis työ on A3-kokoinen, sillä ruohonjuurisarjakuvien on usein tarkoitus olla esillä julistemuodossa. Julistemuoto asettaa vaatimuksia sekä piirtämiselle että tekstaamiselle.

Valmis sarjakuvani syntyi omakohtaisen elämäntilanteen inspiroimalle ajatukselle kontrollin menettämisestä. Sarjakuva on suunnattu vertaistueksi muille raskaana oleville naisille ja heidän läheisilleen, mutta poikkeusoloissa kontrollin menettämisen tunne on varmasti laajemminkin ihmisiä koskettava asia. Olen tyytyväinen siitä, että tiiviin työpajan aikana ehdimme käydä läpi koko prosessin sarjakuvan ideoimisesta valmiiksi lopputuotteeksi asti. Lisäksi keskustelimme siitä, miten tekemämme sarjakuvat tavoittaisivat parhaiten kohderyhmänsä eli mitkä ovat niitä fyysisiä ja digitaalisia kanavia, joilla tekemiämme sarjakuvia voisi levittää. Työryhmä oli kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen, opettavainen ja rohkaiseva, sillä se lisäsi vakuuttuneisuuttani sarjakuvan voimasta tarinankerronnan ja viestinnän välineenä. Samalla se antoi luottoa ja työvälineitä sarjakuvien toteuttamiseen niiden lukemisen rinnalla. 

Ajatuksia herättänyt matkasarjakuva - Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect (2017, Absolute Truth Press)

Tämä postaus syntyi, kun luin kirjahyllyyni unohtuneen sarjakuvan ja aloin reflektoida vuoden aikana suorittamissani kasvatustieteen perusopinnoissa kohtaamiani käsityksiä opettamisesta. Luvassa on enemmän kysymyksiä ja epämääräisiä hajatelmia kuin vastauksia, mutta useinhan kiinnostavat sarjakuvat (tai taide ylipäänsä) johtavatkin monimutkaisiin ja itseään kyseenalaistaviin ajatusprosesseihin! Hajatelmani lähtivät liikkeelle Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect-teoksesta. Käsittelen tekstissäni vain vähän itse sarjakuvan sisältöä, sillä postauksesta tuli enemmänkin holtittomasti liikkeelle lähtenyt ajatuspyörre. Teoksesta on kirjoitettu useissa lukublogeissa (esim. Kirjat kertovat, Päiviä, Hyllyy) reaktioiden vaihdellessa ihastuneista kriittisiin.

Sarjakuvahyllyssäni on muutamia lukematta jääneitä teoksia, vaikka usein tartun hankkimaani sarjakuvaan innolla ja ahmin sen nopeasti läpi. Joidenkin teosten kohdalla lukuhaluja on hillinnyt esimerkiksi vakava aihe, jolloin teokseen tarttuminen on tuntunut vaikealta. Nytkin hyllyssäni odottaa yksi vakavasta sairastumisesta kertova teos, sillä odottelen sopivaa mielentilaa ennen aiheeseen heittäytymistä. 

Hyllystäni löytyy myös kesken jäänyt sarjakuva, jonka lukeminen kirvoitti alitajuntani niin pelottaviin painajaisiin, että työnsin kirjan takaisin hyllyn syövereihin. Palaan teokseen varmasti myöhemmin, mutta nyt jo teoksen ajatteleminen nostaa verkkokalvoilleni liian pelottavia kuvia. Reaktioni yllätti minut, sillä harva teos on vaikuttanut minuun niin pelottavalla tavalla. Emotionaalisesti raskaalta tuntuvien teosten lisäksi hyllystäni löytyy muutamia kokeellisia sarjakuvia, joiden ”käyttöliittymä” on hidastanut niihin tarttumista. 

Tässä blogipostauksessa käsittelen yhtä teosta, jonka hankin jo useampi vuosi sitten, mutta sain vasta nyt luettua.

Kaisa ja Christoffer Leka ovat suomalaisessa sarjakuvamaailmassa tunnettu parivaljakko, jonka teokset ovat arvostettuja ja palkittuja etenkin siitä, miten niissä jokainen yksityiskohta aina paperinvalinnasta teoksen sidontaan asti on tarkkaan mietitty. Lekojen teokset ovatkin taideobjekteja siinä mielessä, että materiaaliset valinnat tuovat lukukokemukseen omia, uusia merkityksiä. Useita teoksia julkaisseiden Lekojen tuotannossa toistuu sisällöllisesti taiteilijoiden omien mielenkiinnon kohteiden ja elämäntapojen, erityisesti pyöräilyn ja gaudiya-vaishnavismin, käsittely. Usein nämä kaksi aihetta kietoutuvat yhteen teoksissa, joissa pyöräillään niin Euroopan halki (Tour d’Europe, 2010), Islannin ympäri (Expedition nro 3 – Cycling around Iceland, 2012) kuin Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle (Imperfect, 2017). Pitkien pyörämatkojen kuvauksiin limittyy taiteilijoiden pohdintaa elämän merkityksellisyydestä hindulaisuuteen kuuluvan gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta. Tästä näkökulmasta katsottuna pitkät pyörämatkat vertautuvat meditaatioon ja joogaharjoituksiin.

Juuri Imperfect on se kirja, joka sai levätä hyllyssäni pari vuotta ennen kuin vihdoin tänä kesänä luin sen. Teos voitti vuonna 2018 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon. Lekojen aiemmat matkakertomukset lukeneena odotin teoksen olevan mietteliäs ja toisteinen koostuen tekijöiden dokumentaatiosta pyöräretken eri vaiheista. Lekojen teoksia voidaan lukea matkakirjallisuutena, jossa matkanteko on keskiössä ja jonka kautta lukijan on mahdollista päästä kurkistamaan toisissa kulttuureissa elävien ihmisten todellisuuksiin. Toisaalta Lekojen tapauksessa keskiössä ovat nimenomaan matkaaja-taiteilijoiden tuntemukset ja ajatukset, jotka kietoutuvat matkanteon henkilökohtaisiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin. Matkakertomusten avulla Lekat käyvät läpi usein muiden ja joskus myös omasta mielestä mielettömiltä tuntuvien pyörämatkojen tarkoitusta. Tässä mielessä Lekojen teokset ovat eräänlaista meditaatiota, jossa palataan kerta toisensa jälkeen tutkailemaan omaa olemassaoloa.

Imperfect on pakattu kauniiseen laatikkoon. Teos valittiin vuoden 2017 kauneimmaksi kirjaksi.

Odotukseni teoksen toisteisuudesta ei ollut ainoa asia, joka jarrutti teokseen tarttumista. Imperfect on kirjana ja sarjakuvana omanlaisensa: laatikkoon pakatun kirjan sivuilla pääsee etenemään ainoastaan kirjeveitsen avulla, sillä lukijan on itse leikattava sivut irti toisistaan. Tämä ehkä oli suurin syy laiskuuteeni: materiaalinen valinta korostaa alun alkaenkin sitä, että teoksen lukeminen edellyttää pysähtymistä (aivan kuten meditaatiossa).

Teoksen toteuttamistapa ei noudattele muutenkaan tavanomaista: jokainen sivu koostuu postikortista, jonka Lekat lähettivät pyörämatkaltaan sukulaislapsilleen. Postikorteissa limittyvät eri aikatasot: Suomesta hankittujen postikorttien kuvissa hymyilevät mustavalkoisissa potreteissa menneisyyden tuntemattomat ihmiset, viestiosiossa Lekat raportoivat matkan aikana näkemiään ja kokemiaan asioita. Kortti kortilta Lekojen pyörämatka itärannikolta länsirannikolle etenee, ja lukija pääsee seuraamaan matkan etenemistä myös teoksen mukana tulevasta kartasta, johon Lekat ovat merkinneet reittinsä, päivämatkojen pituudet, säätiedot ja irrallisia havaintoja jokaiselta etapilta.

Imperfect-teokseen kuuluu myös suuri kartta, josta pystyy seuraamaan päähenkilöiden etenemistä Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle.

Rehellisesti voin todeta, että teoksen lukeminen oli vaivalloista. Teoksen lukeminen kuitenkin myös haastaa käsitykset siitä, mitä sarjakuva tai sen lukeminen ovat. Voisi ajatella, että Imperfectin tapauksessa sisältö ja muoto on mietitty tukemaan toisiaan niin, että lukemisen työläys vertautuu yhtäältä taiteilijoiden tekemän matkaan ja heidän elämänfilosofiaansa kuuluvaan henkisen kehityksen työläyteen. Lekojen matkanteossa ei ole kysymys maanosan valloittamisesta, vaan he korostavat olevansa nöyriä palvelijoita matkalla, joka on fyysisen lisäksi henkinen.

Toisaalta Lekat myös asemoivat itsensä opettajiksi, mikä tulee esille siinä, kuinka he postikorteissaan ohjeistavat sukulaislapsiaan (heidän arvojensa mukaisen) hyvän elämän pariin. Tästä asetelmasta seurasi ainakin minulla ajatus siitä, että myös minut lukijana yritetään asettaa oppilaan asemaan ja aloin miettiä, minkälainen suhde opettajan ja oppilaan välille muodostuu. Missä määrin minun odotetaan hyväksyvän se, mitä minulle opetetaan ja millaista vuoropuhelua opettajan ja oppilaan välille syntyy? Syy siihen, miksi kiinnitin huomiota tähän opettajanäkökulmaan, on varmasti se, että olen viimeisen vuoden aikana opiskellut kasvatustieteen perusopintoja ja päässyt pohtimaan monipuolisesti erilaisia opettamista koskevia filosofioita ja näkemyksiä. Näiden pohdintojen myötä mielessäni on kasvanut jonkinlainen ideaali kuva opettamisesta dialogina opettajan ja oppilaan välillä. Käytännössä ideaali ei välttämättä aina toimi, mutta tällaisten dialogisilmälasien kautta luin Lekojen teosta ja siinä muodostuvaa asetelmaa aikuisten ja lasten, matkaajien ja kotona pysyvien, opettajien ja oppilaiden välillä.

Ehkä odotukseni dialogisuudesta ovat siinä mielessä epäreiluja, että teokseen valittu viestinnän väline, postikortti, esitetään yksipuolisena viestintänä: sukulaislasten mahdollisia viestejä ei nähdä, jolloin Lekojen viesteiltä on mahdotonta edellyttää vuoropuhelua. Opettaja-oppilas-asetelma korostuu myös jo Expedition nro 3 -teoksessa, jossa varsinaista matkakertomusta ympäröi kehyskertomus Christoffer Lekasta luennoimasta oppilailleen. Myös hindulaisia myyttejä käsittelevässä Time After Time -teoksessa (2014) Kaisa ja Christoffer toimivat vuoron perään toisilleen opettajana ja oppilaana.

Voikin olla, että opettajan ja oppilaan suhteen korostuminen Lekojen tuotannossa on yhteydessä heidän harjoittamaansa uskontoon, jossa hengellisillä johtajilla ja opettajilla on tärkeä merkitys. Tässä kohdin huomaan liikkuvani epätasaisella pinnalla, sillä en tiedä tarpeeksi gaudiya-vaishnavismin filosofioista. Osaan suhteuttaa lukemaani vain siihen, mikä on minulle itselleni tutuinta ja samalla pystyn haastamaan omat käsitykseni sillä, mikä itselleni kenties on vierasta. Oppimistahan tapahtuu ihmiselämässä jatkuvasti eikä siihen tarvita välttämättä instituutioita, mutta usein institutionaalisissa oppimistilanteissa on ainakin perinteisesti korostunut jonkinlainen valtahierarkia opettajan ja oppilaan välillä. Dialogisessa oppimiskäsityksessä tämä valtahierarkia samalla tunnustetaan ja siihen liittyviä negatiivisia vaikutuksia pyritään minimoimaan rohkaisemalla oppilaan oman toimijuuden kehitystä ja kykyä itsenäiseen ajatteluun. Sitä voi miettiä, miten dialogisuus toteutuu, jos opettaja ohjaa oppilaan mielipidettä tai ajatuksia näkyvällä tavalla.

Nyt voisi tietenkin väittää, että kaikki sarjakuvat ovat yksisuuntaista viestintää tekijältä lukijalle. Etenkin dokumentaarisen sarjakuvan yhteydessä on kuitenkin nostettu esille, miten sarjakuvakerronnassa voidaan hyödyntää erilaisia asemointeja, joissa sarjakuvantekijä asettuu näkyvästi esimerkiksi kuuntelijan asemaan, häivyttää itsensä välittäjän roolista antaen tilaa dokumentoinnin kohteille tai tuo esiin kohtaamansa ristiriidat oman ja kohtaamansa todellisuuden välillä. Tällöinkin viestintä tekijältä lukijalle on yksisuuntaista siinä mielessä, että lukija ei pysty vastaamaan tekijälle, mutta asemointien näkyväksi tekeminen antaa sekä tekijälle että lukijalle enemmän tilaa liikkua itse sarjakuvan aiheen äärellä, tilaa ihmetellä ja oppia. 

Asemointiin ja tekijän ja kuvattavan välisiin valtasuhteisiin liittyvästä problematiikasta on kirjoittanut esimerkiksi sarjakuvatutkija Anna Vuorinne Sarjainfon artikkelissa ”Toisten tarinoiden kertomisesta” (Sarjainfo 1/2020). Vuorinne käsittelee nimenomaan sarjakuvia, joissa sarjakuvantekijä on valinnut kuvata muiden ihmisten tarinoita oman tarinansa sijaan, jolloin valtahierarkia koskee nimenomaan tekijän ja kuvattavien välistä suhdetta. Valtaa voi kuitenkin ajatella myös tekijän ja lukijan välisenä asiana, jolloin lukija voi viime kädessä päättää, miten hän teosta lukee. Tästä voitaisiinkin päästä siihen, miten tärkeää erilaisten lukutaitojen kehittäminen olisi sille, että lukijalle mahdollistuisi myös toisin lukemisen mahdollisuus: kyky arvioida lukemaansa, suhteuttaa se aiempaan tietoonsa ja pysyä samalla kriittisesti avoimena sen ehdottamille tulkinnoille.

Luettuani Imperfectin olo on hieman tyhjä: millaiselle matkalle oikeastaan pääsin teoksen avulla? Sivu sivulta ja postikortti postikortilta seurasin taiteilijoiden etenemistä, mutta päädyinkö itse matkalle ajassa, tilassa tai mieleni sisällä? Vaikea sanoa. Teoksessa matkanteko suuntautuu kohti maailmaa, mutta on kuitenkin voimakkaasti sisäänpäin kääntynyttä. Ehkä tämä onkin se juttu, joka teoksesta jää päällimmäisenä mieltä askarruttamaan: miten paljon voin kääntyä sisäänpäin ilman, että tulen sokeaksi maailmalle ja toisaalta, miten paljon voin kääntyä kohti maailmaa ilman, että hukkaan itseni?

Dialogisesta oppimiskäsityksestä voi lukea lisää esimerkiksi teoksesta Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus (Vuorikoski & Kiilakoski [toim.] 2005, Vastapaino).

Sarjakuvallisia rajanvetoja seksuaaliseen väkivaltaan

Sarjakuva toimii usein niin yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ilmiöiden kommentoijana kuin henkilökohtaisten kokemusten välittäjänä. Joissakin tapauksissa nämä yleisen ja yksityisen, poliittisen ja henkilökohtaisen tasot myös risteävät, mistä hyvän esimerkin tarjoaa #metoo-liikkeen vanavedessä julkaistut seksuaalista väkivaltaa käsittelevät sarjakuvat. #metoo-liikkeen alkamisesta on jo kohta kolmisen vuotta aikaa, mutta näyttää vahvasti siltä, että asennekasvatus seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä sekä niiden yhteydestä sukupuolten väliseen epätasa-arvoon on paikallaan edelleen.

Myös ennen #metoo-liikettä on julkaistu paljon sarjakuvia, jossa seksuaalista väkivaltaa kohdanneet naiset kertovat kokemuksistaan. Tässä postauksessa esittelen selkeästi #metoo-liikkeen tuloksena syntyneitä sarjakuvia, mutta postauksen lopusta löytyy lyhyt listaus muista sarjakuvista, jotka käsittelevät seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua.

Suosittelen näiden sarjakuvien lukemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka ovat valmiita miettimään, miksi seksuaalinen itsemääräysoikeus ja suostumus ovat tärkeitä asioita puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta, miten seksuaalinen väkivalta on usein yhteydessä muihin sukupuolittuneisiin vallankäytön muotoihin ja miksi seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä vaan toiseen ihmiseen kohdistuvaa vallankäyttöä.

Selkeitä sarjakuvallisia reaktioita #metoo-liikkeeseen löytyy mm. suomalaisesta, ruotsalaisesta ja yhdysvaltalaisesta sarjakuvasta.

#metoo Impivaara on Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaisten tekemä julkaisu vuodelta 2017. Pientä vihkoa muistuttavaan julkaisuun on tehnyt sarjakuvia tai kuvituksia 14 tekijää mukaan lukien sarjakuvalinjalaisten opettaja Mikko Jylhä. Elisa Muukkosen tekemä kansi (ks. kuva alempana) on vaikuttava versio feministiseksi ikoniksi muodostuneesta Rosie the Riveter -kuvasta. Yhdessä teoksen otsikon kanssa se muodostaa vahvan parin. ’Impivaaralaisuudella’ on suomalaisessa kulttuurissa viitattu eräänlaiseen henkiseen eristäytymiseen muusta maailmasta, ja usein tämä eristäytyminen on ymmärretty nimenomaan negatiiviseksi. #metoo Impivaara -kokoelman yhteydessä nimen voisi tulkita viittaavan yhtäältä siihen, että parisuhdeväkivalta on ollut pitkään Suomessa vakava ongelma, mutta poliittiset päätöksentekijät ovat olleet hitaita ratkaisemaan sitä, vaikka kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat jatkuvasti asiasta muistuttaneet. Toisaalta nimi voi viitata myös siihen, että Suomessa seksuaalinen väkivalta (ml. parisuhdeväkivalta) on perinteisesti nähty yksilöiden ongelmana eikä yhteisenä ongelmana, joka kietoutuu epätasa-arvoa ja vallan väärinkäytöksiä tuottaviin rakenteisiin ja asenteisiin.

Lehden sarjakuvissa tulee esille se, kuinka usein seksuaalinen ahdistelu ohitetaan olankohautuksella, katse käännetään pois tai teeskennellään tietämätöntä. Esimerkiksi Nea Runnen sarjakuvassa fantasioidaan kostolla, kun omat keinot puuttua miesten seksistiseen käytökseen eivät riitä eikä muilta ihmisiltä saa tukea. Päivi Kontisen sarjakuvassa ollaan niin ikään kostotunnelmissa, mutta tarina saa hyytävämpiä sävyjä kauhukertomuksen muodossa. Sarjakuva hyödyntää Aulikki Oksasen Päättömän tytön balladia, jossa väkivallantekijä kohtaa oman loppunsa raiskattuaan aavemaisesti tielle ilmestyneen liftaritytön. Molemmat sarjakuvat voi tulkita eräänlaisina kommentteina siihen voimattomuuden tunteeseen, jota seksuaalisen väkivallan tai ahdistelun kokeminen voi herättää.

Elina Lahdenperän omakustannesarjakuva Game Over (2020) on infosarjakuvaa, joka yhdistää tarinankerrontaa seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta tiedottamiseen. Lahdenperän viivankäytöltään varmaotteisissa sarjakuvissa seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuvat mm. risteilylle hauskaa pitämään menneet ystävykset ja ensimmäisessä kesätyöpaikassaan työskentelevä Saku. Koskettavassa tarinassa päiväkirjaa kirjoittava vanha nainen näkee painajaisia vuosista väkivaltaisen aviomiehensä kanssa. Lahdenperän teoksen on tarkoitus voimaannuttaa lukijoitaan ja informoida siitä, miten seksuaaliseen häirintään voi puuttua sekä miten seksuaalisen väkivallan uhrina voi toimia. Tämän vuoksi tarinat eivät Sakun tapausta lukuun ottamatta jää vaille jossain määrin eheyttävää ratkaisua. Tämän lisäksi tarinoiden lopussa on erillinen infoisku, jossa Hertta-tätinä esiintyvä henkilö neuvoo, miten toimia kohdattaessa seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa. Julkaisun loppuun Lahdenperä on vielä koonnut yhteystietoja ja tahoja, jotka auttavat uhreja eri puolilla Suomea. 

Elina Lahdenperän Game Over -kokoelman sarjakuvassa nuoren Sakun ensimmäisestä kesätyöpaikasta kokema innostus vaihtuu päivien ja viikkojen kuluessa ahdistukseen pomon ahdistelevan käytöksen vuoksi.

Parhaimmillaan näkisin Game Over -sarjakuvan toimivan esimerkiksi osana nuorten seksuaalikasvatusta, sillä lyhyiden tarinoiden avulla vakavasta aiheesta voi keskustella miettien lisää esimerkkejä siitä, millaisissa tilanteissa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa voi esiintyä. Vanhan naisen tarina ja lyhyt raiskauskertomus sisältävät voimakasta kuvakieltä, joten keskustelujen vetäjän tulee tutustua teokseen ennen sen luetuttamista nuorilla.

Sekä #metoo Impivaaraa että Game Over -omakustannetta voi ostaa esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta.

Ruotsissa paljon puhuttanut #metoo innoitti joukon sarjakuvataiteilijoita julkaisemaan Draw the Line -nimisen kokoelman (2018, Doob förlag), jossa mukana on niin nuoria kuin kokeneempia sarjakuvataiteilijoita, kuten Elin Lucassi, Lina Neidestam, Malin Biller ja Anneli Furmark. #metoo-liikkeen tavoin kokoelma pyrkii rohkaisemaan seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneita jakamaan tarinansa, mutta sen tavoitteena oli myös valottaa väärinkäytöksiin johtavaa kulttuuria ja tarjota tietoa väkivallan tai ahdistelun uhreiksi joutuneille. Useissa kokoelman yhteensä 18:sta sarjakuvasta näytetään, miten seksuaalinen väkivalta on yhteydessä vallankäyttöön, jossa naisia esineellistetään esimerkiksi ulkonäön jatkuvan kommentoimisen, seksististen vitsien tai kehoon kajoamisen kautta. Samalla sarjakuvissa tulee näytettyä, miten arkipäiväisiin tilanteisiin seksuaalinen vallankäyttö voi liittyä ja miten vaikeaa siihen voi olla puuttua.

Jenny Berggrundin sarjakuvassa päähenkilö pohtii #metoo-liikkeen myötä, millaisiin ahdistaviin tilanteisiin hän on joutunut elämänsä aikana. Vaikuttavassa koko sivun kuvassa näkyvät kaikki ne päähenkilön kokemuksia vähättelevät kommentit, jotka hirviön lailla elävät hänen sisällään ja jatkavat vähättelevää puhettaan sieltä käsin.

Kokoelman sarjakuvat ovat siinä mielessä monipuolisia, että niissä esiintyy eri näköisiä, kokoisia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä ja ihmisiä, joiden sukupuoli tai seksuaalisuus ei aina asetu heteronormatiiviseen muottiin. Esimerkiksi Amalia Alvarezin sarjakuvassa kuvataan, kuinka seksuaalinen ahdistelu voi olla yhteydessä rasismiin ja työvoiman väärinkäyttöön, kun maahanmuuttajataustainen nainen on työnantajan jatkuvan kontrollin, vallankäytön ja ahdistelun kohteena sen lisäksi, että hän joutuu tyytymään kantaruotsalaisia työntekijöitä matalampaan palkkaan. Lisa Medinin sarjakuvassa puolestaan nousee esiin, miten lihavuus vaikuttaa seksuaaliseen häirintään: päähenkilö joutuu kokemaan työpaikallaan samanaikaisesti kourintaa ja alentavaa puhetta kollegoiltaan, jotka arvostelevat työpaikan naisten ulkonäköä avoimesti ja viis veisaavat heidän työpanoksestaan. Lisa Wool-Rim Sjöblom puolestaan kertoo, millaista seksismiä ja rasismia hän on kohdannut Aasiasta ruotsalaiseen perheeseen adoptoituna tyttönä, jonka suuri osa muista ihmisistä näkee stereotyyppisten tai fetissinomaisten asenteiden kautta. Kokoelman vahvuutena pidän sen intersektionaalisuutta ja sarjakuvissa hyödynnettyjä erilaisia tyylejä, joilla aihetta lähestytään.

Ruotsalaista kokoelmaa laajempi hanke on ollut 260-sivuinen antologia Drawing Power -  Women’s Stories of Sexual Violence, Harassment, and Survival, johon osallistui 63 sarjakuvantekijää. Osa taiteilijoista on tehnyt sarjakuvia jo 1970-luvulta lähtien (Aline Kominsky-Crumb, Lee Marrs, Roberta Gregory, Joyce Farmer ja antologian toimittaja Diane Noomin). Suuri osa tekijöistä on yhdysvaltalaisia, mutta mukana on myös tekijöitä Euroopasta, Australiasta, Lähi-idästä, ja Latinalaisesta Amerikasta. Ruotsalaisen kokoelman tavoin tässäkin antologiassa tavoitteena oli murtaa seksuaaliseen väkivaltaan ja häirintään liittyvä hiljaisuuden kulttuuri ja antaa ääni seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua kokeneille naisille.

Monissa kokoelman sarjakuvissa käsitellään sitä, kuinka vaikeaa vuosia sitten tapahtuneesta asiasta on kertoa, kun oma häpeä, ympäristön paine, seksistinen kulttuuri tai jopa oikeuslaitos on puhumisen sijaan sysännyt vaikenemaan ja vähättelemään tapahtunutta. Kokoelman sarjakuvien runsaslukuisuus paljastaa, kuinka monia mahdollisuuksia sarjakuvalla on seksuaalisen väkivallan esittämiseen. Osa sarjakuvista näyttää seksuaalisen väkivallan teot, kuten raiskauksen, visuaalisesti, osa sarjakuvista kertoo tapahtuneesta sanallisesti. Seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta kerrotaan kokoelman sarjakuvissa tehokkaasti myös hyödyntämällä kuvien rajausta, ruutujen välistä tyhjää tilaa, hahmojen elekieltä, väritystä, piirrostekniikkaa, ruutujen sommittelua sivulla ja erilaisia visuaalisia metaforia. Kokoelman vahvuus onkin sen monipuolisuus: vaikka sarjakuvia yhdistää kokemuksellisuus, aihetta käsitellään eri näkökulmista ja erilaisia sarjakuvan keinoja hyödyntäen.

Marian Henleyn 'The Verdict' -sarjakuvassa raiskaus ja tapahtunutta seurannut oikeudenkäynti esitetään uhrin päälle yhä uudelleen ajavien panssarivaunujen muodossa. 

Carol Layn 'A sampler of misdeeds' -sarjakuvassa raiskaajana on päähenkilön juhlissa tapaama poika.

Kat Fajardon sarjakuvassa 'Self-forgiveness' päähenkilö käy läpi opiskeluaikoina tapahtunutta raiskausta ja sen vaikutusta itseinhon syntymiseen.

Muita sarjakuvia, jotka käsittelevät seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa:

• Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky (2009, Suuri Kurpitsa) – joukko ystävyksiä miettii reagoimistapoja, kun yksi porukan jäsenistä raiskataan
• Apila Pepita: Moss Dash (2016, Lilies of the Streets) – transsukupuolinen seksityöläinen kohtaa väkivaltaa
• Emmi Valve: Armo (2017, Asema) – omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa käsitellään mielenterveysongelmia ja seksuaalista väkivaltaa
• Kati Kovács: Quo Vadis Katalin? (2019, WSOY) – fiktiota ja omaelämäkertaa sekoittava tarina, jossa Roomaan muuttava päähenkilö kokee ahdistelua ja joutuu raiskatuksi
• Kati Kovács: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa (2008, Arktinen Banaani) – kahdessa kokoelman lyhyessä tarinassa käsitellään raiskausta
• Priya Kuriyan, Larissa Bertonasco, Ludmilla Bartscht & Nicole Marie Burton: Drawing the Line – Indian Women Fight Back! ([toim.]2015, Ad Astra Comix) - joukko intialaisia sarjakuvantekijänaisia käsittelee intialaiseen kulttuuriin syvään juurtunutta sukupuolten epätasa-arvoa ja seksuaalista häirintää
• Debbie Drechsler: Daddy’s Girl (1996, Fantagraphics) – omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee seksuaalista väkivaltaa ja insestiä, jota taiteilija koki lapsuudenkodissaan
• Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (1998, Jalava) – fiktiivinen kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu kotonaan insestisen ahdistelun uhriksi
• Hilding Sandgren: Vägarna är som tvättbrädor här (2016, Galago) – kertomus nuorista tytöistä, joista yhden raiskaa tuttu poika
• Phoebe Gloeckner: A Child’s Life and Other Stories (2000, Frog Books) – lyhyitä tarinoita, joissa osassa Gloeckner käsittelee omakohtaista seksuaalista väkivaltaa, jonka uhriksi hän joutui lapsuudenkodissaan. Taiteilija käsittelee aihetta myös proosaa ja sarjakuvaa yhdistävässä teoksessaan The Diary of a Teenage Girl – An Account in Words and Pictures (2002, Frog Books)
• Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä (2013, Like) – omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta naisesta, joka Italiaan liftatessaan kohtaa seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa

Nämä sarjakuvat löytyivät omasta kirjahyllystäni, mutta listaa saa mieluusti jatkaa.