Ajatuksia herättänyt matkasarjakuva - Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect (2017, Absolute Truth Press)

Tämä postaus syntyi, kun luin kirjahyllyyni unohtuneen sarjakuvan ja aloin reflektoida vuoden aikana suorittamissani kasvatustieteen perusopinnoissa kohtaamiani käsityksiä opettamisesta. Luvassa on enemmän kysymyksiä ja epämääräisiä hajatelmia kuin vastauksia, mutta useinhan kiinnostavat sarjakuvat (tai taide ylipäänsä) johtavatkin monimutkaisiin ja itseään kyseenalaistaviin ajatusprosesseihin! Hajatelmani lähtivät liikkeelle Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect-teoksesta. Käsittelen tekstissäni vain vähän itse sarjakuvan sisältöä, sillä postauksesta tuli enemmänkin holtittomasti liikkeelle lähtenyt ajatuspyörre. Teoksesta on kirjoitettu useissa lukublogeissa (esim. Kirjat kertovat, Päiviä, Hyllyy) reaktioiden vaihdellessa ihastuneista kriittisiin.

Sarjakuvahyllyssäni on muutamia lukematta jääneitä teoksia, vaikka usein tartun hankkimaani sarjakuvaan innolla ja ahmin sen nopeasti läpi. Joidenkin teosten kohdalla lukuhaluja on hillinnyt esimerkiksi vakava aihe, jolloin teokseen tarttuminen on tuntunut vaikealta. Nytkin hyllyssäni odottaa yksi vakavasta sairastumisesta kertova teos, sillä odottelen sopivaa mielentilaa ennen aiheeseen heittäytymistä. 

Hyllystäni löytyy myös kesken jäänyt sarjakuva, jonka lukeminen kirvoitti alitajuntani niin pelottaviin painajaisiin, että työnsin kirjan takaisin hyllyn syövereihin. Palaan teokseen varmasti myöhemmin, mutta nyt jo teoksen ajatteleminen nostaa verkkokalvoilleni liian pelottavia kuvia. Reaktioni yllätti minut, sillä harva teos on vaikuttanut minuun niin pelottavalla tavalla. Emotionaalisesti raskaalta tuntuvien teosten lisäksi hyllystäni löytyy muutamia kokeellisia sarjakuvia, joiden ”käyttöliittymä” on hidastanut niihin tarttumista. 

Tässä blogipostauksessa käsittelen yhtä teosta, jonka hankin jo useampi vuosi sitten, mutta sain vasta nyt luettua.

Kaisa ja Christoffer Leka ovat suomalaisessa sarjakuvamaailmassa tunnettu parivaljakko, jonka teokset ovat arvostettuja ja palkittuja etenkin siitä, miten niissä jokainen yksityiskohta aina paperinvalinnasta teoksen sidontaan asti on tarkkaan mietitty. Lekojen teokset ovatkin taideobjekteja siinä mielessä, että materiaaliset valinnat tuovat lukukokemukseen omia, uusia merkityksiä. Useita teoksia julkaisseiden Lekojen tuotannossa toistuu sisällöllisesti taiteilijoiden omien mielenkiinnon kohteiden ja elämäntapojen, erityisesti pyöräilyn ja gaudiya-vaishnavismin, käsittely. Usein nämä kaksi aihetta kietoutuvat yhteen teoksissa, joissa pyöräillään niin Euroopan halki (Tour d’Europe, 2010), Islannin ympäri (Expedition nro 3 – Cycling around Iceland, 2012) kuin Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle (Imperfect, 2017). Pitkien pyörämatkojen kuvauksiin limittyy taiteilijoiden pohdintaa elämän merkityksellisyydestä hindulaisuuteen kuuluvan gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta. Tästä näkökulmasta katsottuna pitkät pyörämatkat vertautuvat meditaatioon ja joogaharjoituksiin.

Juuri Imperfect on se kirja, joka sai levätä hyllyssäni pari vuotta ennen kuin vihdoin tänä kesänä luin sen. Teos voitti vuonna 2018 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon. Lekojen aiemmat matkakertomukset lukeneena odotin teoksen olevan mietteliäs ja toisteinen koostuen tekijöiden dokumentaatiosta pyöräretken eri vaiheista. Lekojen teoksia voidaan lukea matkakirjallisuutena, jossa matkanteko on keskiössä ja jonka kautta lukijan on mahdollista päästä kurkistamaan toisissa kulttuureissa elävien ihmisten todellisuuksiin. Toisaalta Lekojen tapauksessa keskiössä ovat nimenomaan matkaaja-taiteilijoiden tuntemukset ja ajatukset, jotka kietoutuvat matkanteon henkilökohtaisiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin. Matkakertomusten avulla Lekat käyvät läpi usein muiden ja joskus myös omasta mielestä mielettömiltä tuntuvien pyörämatkojen tarkoitusta. Tässä mielessä Lekojen teokset ovat eräänlaista meditaatiota, jossa palataan kerta toisensa jälkeen tutkailemaan omaa olemassaoloa.

Imperfect on pakattu kauniiseen laatikkoon. Teos valittiin vuoden 2017 kauneimmaksi kirjaksi.

Odotukseni teoksen toisteisuudesta ei ollut ainoa asia, joka jarrutti teokseen tarttumista. Imperfect on kirjana ja sarjakuvana omanlaisensa: laatikkoon pakatun kirjan sivuilla pääsee etenemään ainoastaan kirjeveitsen avulla, sillä lukijan on itse leikattava sivut irti toisistaan. Tämä ehkä oli suurin syy laiskuuteeni: materiaalinen valinta korostaa alun alkaenkin sitä, että teoksen lukeminen edellyttää pysähtymistä (aivan kuten meditaatiossa).

Teoksen toteuttamistapa ei noudattele muutenkaan tavanomaista: jokainen sivu koostuu postikortista, jonka Lekat lähettivät pyörämatkaltaan sukulaislapsilleen. Postikorteissa limittyvät eri aikatasot: Suomesta hankittujen postikorttien kuvissa hymyilevät mustavalkoisissa potreteissa menneisyyden tuntemattomat ihmiset, viestiosiossa Lekat raportoivat matkan aikana näkemiään ja kokemiaan asioita. Kortti kortilta Lekojen pyörämatka itärannikolta länsirannikolle etenee, ja lukija pääsee seuraamaan matkan etenemistä myös teoksen mukana tulevasta kartasta, johon Lekat ovat merkinneet reittinsä, päivämatkojen pituudet, säätiedot ja irrallisia havaintoja jokaiselta etapilta.

Imperfect-teokseen kuuluu myös suuri kartta, josta pystyy seuraamaan päähenkilöiden etenemistä Yhdysvaltojen itärannikolta länsirannikolle.

Rehellisesti voin todeta, että teoksen lukeminen oli vaivalloista. Teoksen lukeminen kuitenkin myös haastaa käsitykset siitä, mitä sarjakuva tai sen lukeminen ovat. Voisi ajatella, että Imperfectin tapauksessa sisältö ja muoto on mietitty tukemaan toisiaan niin, että lukemisen työläys vertautuu yhtäältä taiteilijoiden tekemän matkaan ja heidän elämänfilosofiaansa kuuluvaan henkisen kehityksen työläyteen. Lekojen matkanteossa ei ole kysymys maanosan valloittamisesta, vaan he korostavat olevansa nöyriä palvelijoita matkalla, joka on fyysisen lisäksi henkinen.

Toisaalta Lekat myös asemoivat itsensä opettajiksi, mikä tulee esille siinä, kuinka he postikorteissaan ohjeistavat sukulaislapsiaan (heidän arvojensa mukaisen) hyvän elämän pariin. Tästä asetelmasta seurasi ainakin minulla ajatus siitä, että myös minut lukijana yritetään asettaa oppilaan asemaan ja aloin miettiä, minkälainen suhde opettajan ja oppilaan välille muodostuu. Missä määrin minun odotetaan hyväksyvän se, mitä minulle opetetaan ja millaista vuoropuhelua opettajan ja oppilaan välille syntyy? Syy siihen, miksi kiinnitin huomiota tähän opettajanäkökulmaan, on varmasti se, että olen viimeisen vuoden aikana opiskellut kasvatustieteen perusopintoja ja päässyt pohtimaan monipuolisesti erilaisia opettamista koskevia filosofioita ja näkemyksiä. Näiden pohdintojen myötä mielessäni on kasvanut jonkinlainen ideaali kuva opettamisesta dialogina opettajan ja oppilaan välillä. Käytännössä ideaali ei välttämättä aina toimi, mutta tällaisten dialogisilmälasien kautta luin Lekojen teosta ja siinä muodostuvaa asetelmaa aikuisten ja lasten, matkaajien ja kotona pysyvien, opettajien ja oppilaiden välillä.

Ehkä odotukseni dialogisuudesta ovat siinä mielessä epäreiluja, että teokseen valittu viestinnän väline, postikortti, esitetään yksipuolisena viestintänä: sukulaislasten mahdollisia viestejä ei nähdä, jolloin Lekojen viesteiltä on mahdotonta edellyttää vuoropuhelua. Opettaja-oppilas-asetelma korostuu myös jo Expedition nro 3 -teoksessa, jossa varsinaista matkakertomusta ympäröi kehyskertomus Christoffer Lekasta luennoimasta oppilailleen. Myös hindulaisia myyttejä käsittelevässä Time After Time -teoksessa (2014) Kaisa ja Christoffer toimivat vuoron perään toisilleen opettajana ja oppilaana.

Voikin olla, että opettajan ja oppilaan suhteen korostuminen Lekojen tuotannossa on yhteydessä heidän harjoittamaansa uskontoon, jossa hengellisillä johtajilla ja opettajilla on tärkeä merkitys. Tässä kohdin huomaan liikkuvani epätasaisella pinnalla, sillä en tiedä tarpeeksi gaudiya-vaishnavismin filosofioista. Osaan suhteuttaa lukemaani vain siihen, mikä on minulle itselleni tutuinta ja samalla pystyn haastamaan omat käsitykseni sillä, mikä itselleni kenties on vierasta. Oppimistahan tapahtuu ihmiselämässä jatkuvasti eikä siihen tarvita välttämättä instituutioita, mutta usein institutionaalisissa oppimistilanteissa on ainakin perinteisesti korostunut jonkinlainen valtahierarkia opettajan ja oppilaan välillä. Dialogisessa oppimiskäsityksessä tämä valtahierarkia samalla tunnustetaan ja siihen liittyviä negatiivisia vaikutuksia pyritään minimoimaan rohkaisemalla oppilaan oman toimijuuden kehitystä ja kykyä itsenäiseen ajatteluun. Sitä voi miettiä, miten dialogisuus toteutuu, jos opettaja ohjaa oppilaan mielipidettä tai ajatuksia näkyvällä tavalla.

Nyt voisi tietenkin väittää, että kaikki sarjakuvat ovat yksisuuntaista viestintää tekijältä lukijalle. Etenkin dokumentaarisen sarjakuvan yhteydessä on kuitenkin nostettu esille, miten sarjakuvakerronnassa voidaan hyödyntää erilaisia asemointeja, joissa sarjakuvantekijä asettuu näkyvästi esimerkiksi kuuntelijan asemaan, häivyttää itsensä välittäjän roolista antaen tilaa dokumentoinnin kohteille tai tuo esiin kohtaamansa ristiriidat oman ja kohtaamansa todellisuuden välillä. Tällöinkin viestintä tekijältä lukijalle on yksisuuntaista siinä mielessä, että lukija ei pysty vastaamaan tekijälle, mutta asemointien näkyväksi tekeminen antaa sekä tekijälle että lukijalle enemmän tilaa liikkua itse sarjakuvan aiheen äärellä, tilaa ihmetellä ja oppia. 

Asemointiin ja tekijän ja kuvattavan välisiin valtasuhteisiin liittyvästä problematiikasta on kirjoittanut esimerkiksi sarjakuvatutkija Anna Vuorinne Sarjainfon artikkelissa ”Toisten tarinoiden kertomisesta” (Sarjainfo 1/2020). Vuorinne käsittelee nimenomaan sarjakuvia, joissa sarjakuvantekijä on valinnut kuvata muiden ihmisten tarinoita oman tarinansa sijaan, jolloin valtahierarkia koskee nimenomaan tekijän ja kuvattavien välistä suhdetta. Valtaa voi kuitenkin ajatella myös tekijän ja lukijan välisenä asiana, jolloin lukija voi viime kädessä päättää, miten hän teosta lukee. Tästä voitaisiinkin päästä siihen, miten tärkeää erilaisten lukutaitojen kehittäminen olisi sille, että lukijalle mahdollistuisi myös toisin lukemisen mahdollisuus: kyky arvioida lukemaansa, suhteuttaa se aiempaan tietoonsa ja pysyä samalla kriittisesti avoimena sen ehdottamille tulkinnoille.

Luettuani Imperfectin olo on hieman tyhjä: millaiselle matkalle oikeastaan pääsin teoksen avulla? Sivu sivulta ja postikortti postikortilta seurasin taiteilijoiden etenemistä, mutta päädyinkö itse matkalle ajassa, tilassa tai mieleni sisällä? Vaikea sanoa. Teoksessa matkanteko suuntautuu kohti maailmaa, mutta on kuitenkin voimakkaasti sisäänpäin kääntynyttä. Ehkä tämä onkin se juttu, joka teoksesta jää päällimmäisenä mieltä askarruttamaan: miten paljon voin kääntyä sisäänpäin ilman, että tulen sokeaksi maailmalle ja toisaalta, miten paljon voin kääntyä kohti maailmaa ilman, että hukkaan itseni?

Dialogisesta oppimiskäsityksestä voi lukea lisää esimerkiksi teoksesta Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus (Vuorikoski & Kiilakoski [toim.] 2005, Vastapaino).

Sarjakuvallisia rajanvetoja seksuaaliseen väkivaltaan

Sarjakuva toimii usein niin yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten ilmiöiden kommentoijana kuin henkilökohtaisten kokemusten välittäjänä. Joissakin tapauksissa nämä yleisen ja yksityisen, poliittisen ja henkilökohtaisen tasot myös risteävät, mistä hyvän esimerkin tarjoaa #metoo-liikkeen vanavedessä julkaistut seksuaalista väkivaltaa käsittelevät sarjakuvat. #metoo-liikkeen alkamisesta on jo kohta kolmisen vuotta aikaa, mutta näyttää vahvasti siltä, että asennekasvatus seksuaalisesta väkivallasta ja häirinnästä sekä niiden yhteydestä sukupuolten väliseen epätasa-arvoon on paikallaan edelleen.

Myös ennen #metoo-liikettä on julkaistu paljon sarjakuvia, jossa seksuaalista väkivaltaa kohdanneet naiset kertovat kokemuksistaan. Tässä postauksessa esittelen selkeästi #metoo-liikkeen tuloksena syntyneitä sarjakuvia, mutta postauksen lopusta löytyy lyhyt listaus muista sarjakuvista, jotka käsittelevät seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua.

Suosittelen näiden sarjakuvien lukemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka ovat valmiita miettimään, miksi seksuaalinen itsemääräysoikeus ja suostumus ovat tärkeitä asioita puhuttaessa seksuaalisesta väkivallasta, miten seksuaalinen väkivalta on usein yhteydessä muihin sukupuolittuneisiin vallankäytön muotoihin ja miksi seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä vaan toiseen ihmiseen kohdistuvaa vallankäyttöä.

Selkeitä sarjakuvallisia reaktioita #metoo-liikkeeseen löytyy mm. suomalaisesta, ruotsalaisesta ja yhdysvaltalaisesta sarjakuvasta.

#metoo Impivaara on Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaisten tekemä julkaisu vuodelta 2017. Pientä vihkoa muistuttavaan julkaisuun on tehnyt sarjakuvia tai kuvituksia 14 tekijää mukaan lukien sarjakuvalinjalaisten opettaja Mikko Jylhä. Elisa Muukkosen tekemä kansi (ks. kuva alempana) on vaikuttava versio feministiseksi ikoniksi muodostuneesta Rosie the Riveter -kuvasta. Yhdessä teoksen otsikon kanssa se muodostaa vahvan parin. ’Impivaaralaisuudella’ on suomalaisessa kulttuurissa viitattu eräänlaiseen henkiseen eristäytymiseen muusta maailmasta, ja usein tämä eristäytyminen on ymmärretty nimenomaan negatiiviseksi. #metoo Impivaara -kokoelman yhteydessä nimen voisi tulkita viittaavan yhtäältä siihen, että parisuhdeväkivalta on ollut pitkään Suomessa vakava ongelma, mutta poliittiset päätöksentekijät ovat olleet hitaita ratkaisemaan sitä, vaikka kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat jatkuvasti asiasta muistuttaneet. Toisaalta nimi voi viitata myös siihen, että Suomessa seksuaalinen väkivalta (ml. parisuhdeväkivalta) on perinteisesti nähty yksilöiden ongelmana eikä yhteisenä ongelmana, joka kietoutuu epätasa-arvoa ja vallan väärinkäytöksiä tuottaviin rakenteisiin ja asenteisiin.

Lehden sarjakuvissa tulee esille se, kuinka usein seksuaalinen ahdistelu ohitetaan olankohautuksella, katse käännetään pois tai teeskennellään tietämätöntä. Esimerkiksi Nea Runnen sarjakuvassa fantasioidaan kostolla, kun omat keinot puuttua miesten seksistiseen käytökseen eivät riitä eikä muilta ihmisiltä saa tukea. Päivi Kontisen sarjakuvassa ollaan niin ikään kostotunnelmissa, mutta tarina saa hyytävämpiä sävyjä kauhukertomuksen muodossa. Sarjakuva hyödyntää Aulikki Oksasen Päättömän tytön balladia, jossa väkivallantekijä kohtaa oman loppunsa raiskattuaan aavemaisesti tielle ilmestyneen liftaritytön. Molemmat sarjakuvat voi tulkita eräänlaisina kommentteina siihen voimattomuuden tunteeseen, jota seksuaalisen väkivallan tai ahdistelun kokeminen voi herättää.

Elina Lahdenperän omakustannesarjakuva Game Over (2020) on infosarjakuvaa, joka yhdistää tarinankerrontaa seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta tiedottamiseen. Lahdenperän viivankäytöltään varmaotteisissa sarjakuvissa seksuaalisen ahdistelun uhreiksi joutuvat mm. risteilylle hauskaa pitämään menneet ystävykset ja ensimmäisessä kesätyöpaikassaan työskentelevä Saku. Koskettavassa tarinassa päiväkirjaa kirjoittava vanha nainen näkee painajaisia vuosista väkivaltaisen aviomiehensä kanssa. Lahdenperän teoksen on tarkoitus voimaannuttaa lukijoitaan ja informoida siitä, miten seksuaaliseen häirintään voi puuttua sekä miten seksuaalisen väkivallan uhrina voi toimia. Tämän vuoksi tarinat eivät Sakun tapausta lukuun ottamatta jää vaille jossain määrin eheyttävää ratkaisua. Tämän lisäksi tarinoiden lopussa on erillinen infoisku, jossa Hertta-tätinä esiintyvä henkilö neuvoo, miten toimia kohdattaessa seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa. Julkaisun loppuun Lahdenperä on vielä koonnut yhteystietoja ja tahoja, jotka auttavat uhreja eri puolilla Suomea. 

Elina Lahdenperän Game Over -kokoelman sarjakuvassa nuoren Sakun ensimmäisestä kesätyöpaikasta kokema innostus vaihtuu päivien ja viikkojen kuluessa ahdistukseen pomon ahdistelevan käytöksen vuoksi.

Parhaimmillaan näkisin Game Over -sarjakuvan toimivan esimerkiksi osana nuorten seksuaalikasvatusta, sillä lyhyiden tarinoiden avulla vakavasta aiheesta voi keskustella miettien lisää esimerkkejä siitä, millaisissa tilanteissa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa voi esiintyä. Vanhan naisen tarina ja lyhyt raiskauskertomus sisältävät voimakasta kuvakieltä, joten keskustelujen vetäjän tulee tutustua teokseen ennen sen luetuttamista nuorilla.

Sekä #metoo Impivaaraa että Game Over -omakustannetta voi ostaa esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta.

Ruotsissa paljon puhuttanut #metoo innoitti joukon sarjakuvataiteilijoita julkaisemaan Draw the Line -nimisen kokoelman (2018, Doob förlag), jossa mukana on niin nuoria kuin kokeneempia sarjakuvataiteilijoita, kuten Elin Lucassi, Lina Neidestam, Malin Biller ja Anneli Furmark. #metoo-liikkeen tavoin kokoelma pyrkii rohkaisemaan seksuaalista väkivaltaa ja häirintää kokeneita jakamaan tarinansa, mutta sen tavoitteena oli myös valottaa väärinkäytöksiin johtavaa kulttuuria ja tarjota tietoa väkivallan tai ahdistelun uhreiksi joutuneille. Useissa kokoelman yhteensä 18:sta sarjakuvasta näytetään, miten seksuaalinen väkivalta on yhteydessä vallankäyttöön, jossa naisia esineellistetään esimerkiksi ulkonäön jatkuvan kommentoimisen, seksististen vitsien tai kehoon kajoamisen kautta. Samalla sarjakuvissa tulee näytettyä, miten arkipäiväisiin tilanteisiin seksuaalinen vallankäyttö voi liittyä ja miten vaikeaa siihen voi olla puuttua.

Jenny Berggrundin sarjakuvassa päähenkilö pohtii #metoo-liikkeen myötä, millaisiin ahdistaviin tilanteisiin hän on joutunut elämänsä aikana. Vaikuttavassa koko sivun kuvassa näkyvät kaikki ne päähenkilön kokemuksia vähättelevät kommentit, jotka hirviön lailla elävät hänen sisällään ja jatkavat vähättelevää puhettaan sieltä käsin.

Kokoelman sarjakuvat ovat siinä mielessä monipuolisia, että niissä esiintyy eri näköisiä, kokoisia ja erilaisista etnisistä taustoista tulevia ihmisiä ja ihmisiä, joiden sukupuoli tai seksuaalisuus ei aina asetu heteronormatiiviseen muottiin. Esimerkiksi Amalia Alvarezin sarjakuvassa kuvataan, kuinka seksuaalinen ahdistelu voi olla yhteydessä rasismiin ja työvoiman väärinkäyttöön, kun maahanmuuttajataustainen nainen on työnantajan jatkuvan kontrollin, vallankäytön ja ahdistelun kohteena sen lisäksi, että hän joutuu tyytymään kantaruotsalaisia työntekijöitä matalampaan palkkaan. Lisa Medinin sarjakuvassa puolestaan nousee esiin, miten lihavuus vaikuttaa seksuaaliseen häirintään: päähenkilö joutuu kokemaan työpaikallaan samanaikaisesti kourintaa ja alentavaa puhetta kollegoiltaan, jotka arvostelevat työpaikan naisten ulkonäköä avoimesti ja viis veisaavat heidän työpanoksestaan. Lisa Wool-Rim Sjöblom puolestaan kertoo, millaista seksismiä ja rasismia hän on kohdannut Aasiasta ruotsalaiseen perheeseen adoptoituna tyttönä, jonka suuri osa muista ihmisistä näkee stereotyyppisten tai fetissinomaisten asenteiden kautta. Kokoelman vahvuutena pidän sen intersektionaalisuutta ja sarjakuvissa hyödynnettyjä erilaisia tyylejä, joilla aihetta lähestytään.

Ruotsalaista kokoelmaa laajempi hanke on ollut 260-sivuinen antologia Drawing Power -  Women’s Stories of Sexual Violence, Harassment, and Survival, johon osallistui 63 sarjakuvantekijää. Osa taiteilijoista on tehnyt sarjakuvia jo 1970-luvulta lähtien (Aline Kominsky-Crumb, Lee Marrs, Roberta Gregory, Joyce Farmer ja antologian toimittaja Diane Noomin). Suuri osa tekijöistä on yhdysvaltalaisia, mutta mukana on myös tekijöitä Euroopasta, Australiasta, Lähi-idästä, ja Latinalaisesta Amerikasta. Ruotsalaisen kokoelman tavoin tässäkin antologiassa tavoitteena oli murtaa seksuaaliseen väkivaltaan ja häirintään liittyvä hiljaisuuden kulttuuri ja antaa ääni seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua kokeneille naisille.

Monissa kokoelman sarjakuvissa käsitellään sitä, kuinka vaikeaa vuosia sitten tapahtuneesta asiasta on kertoa, kun oma häpeä, ympäristön paine, seksistinen kulttuuri tai jopa oikeuslaitos on puhumisen sijaan sysännyt vaikenemaan ja vähättelemään tapahtunutta. Kokoelman sarjakuvien runsaslukuisuus paljastaa, kuinka monia mahdollisuuksia sarjakuvalla on seksuaalisen väkivallan esittämiseen. Osa sarjakuvista näyttää seksuaalisen väkivallan teot, kuten raiskauksen, visuaalisesti, osa sarjakuvista kertoo tapahtuneesta sanallisesti. Seksuaalisesta väkivallasta ja ahdistelusta kerrotaan kokoelman sarjakuvissa tehokkaasti myös hyödyntämällä kuvien rajausta, ruutujen välistä tyhjää tilaa, hahmojen elekieltä, väritystä, piirrostekniikkaa, ruutujen sommittelua sivulla ja erilaisia visuaalisia metaforia. Kokoelman vahvuus onkin sen monipuolisuus: vaikka sarjakuvia yhdistää kokemuksellisuus, aihetta käsitellään eri näkökulmista ja erilaisia sarjakuvan keinoja hyödyntäen.

Marian Henleyn 'The Verdict' -sarjakuvassa raiskaus ja tapahtunutta seurannut oikeudenkäynti esitetään uhrin päälle yhä uudelleen ajavien panssarivaunujen muodossa. 

Carol Layn 'A sampler of misdeeds' -sarjakuvassa raiskaajana on päähenkilön juhlissa tapaama poika.

Kat Fajardon sarjakuvassa 'Self-forgiveness' päähenkilö käy läpi opiskeluaikoina tapahtunutta raiskausta ja sen vaikutusta itseinhon syntymiseen.

Muita sarjakuvia, jotka käsittelevät seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa:

• Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky (2009, Suuri Kurpitsa) – joukko ystävyksiä miettii reagoimistapoja, kun yksi porukan jäsenistä raiskataan
• Apila Pepita: Moss Dash (2016, Lilies of the Streets) – transsukupuolinen seksityöläinen kohtaa väkivaltaa
• Emmi Valve: Armo (2017, Asema) – omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa käsitellään mielenterveysongelmia ja seksuaalista väkivaltaa
• Kati Kovács: Quo Vadis Katalin? (2019, WSOY) – fiktiota ja omaelämäkertaa sekoittava tarina, jossa Roomaan muuttava päähenkilö kokee ahdistelua ja joutuu raiskatuksi
• Kati Kovács: Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa (2008, Arktinen Banaani) – kahdessa kokoelman lyhyessä tarinassa käsitellään raiskausta
• Priya Kuriyan, Larissa Bertonasco, Ludmilla Bartscht & Nicole Marie Burton: Drawing the Line – Indian Women Fight Back! ([toim.]2015, Ad Astra Comix) - joukko intialaisia sarjakuvantekijänaisia käsittelee intialaiseen kulttuuriin syvään juurtunutta sukupuolten epätasa-arvoa ja seksuaalista häirintää
• Debbie Drechsler: Daddy’s Girl (1996, Fantagraphics) – omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee seksuaalista väkivaltaa ja insestiä, jota taiteilija koki lapsuudenkodissaan
• Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina (1998, Jalava) – fiktiivinen kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu kotonaan insestisen ahdistelun uhriksi
• Hilding Sandgren: Vägarna är som tvättbrädor här (2016, Galago) – kertomus nuorista tytöistä, joista yhden raiskaa tuttu poika
• Phoebe Gloeckner: A Child’s Life and Other Stories (2000, Frog Books) – lyhyitä tarinoita, joissa osassa Gloeckner käsittelee omakohtaista seksuaalista väkivaltaa, jonka uhriksi hän joutui lapsuudenkodissaan. Taiteilija käsittelee aihetta myös proosaa ja sarjakuvaa yhdistävässä teoksessaan The Diary of a Teenage Girl – An Account in Words and Pictures (2002, Frog Books)
• Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä (2013, Like) – omaelämäkerrallinen sarjakuva nuoresta naisesta, joka Italiaan liftatessaan kohtaa seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa

Nämä sarjakuvat löytyivät omasta kirjahyllystäni, mutta listaa saa mieluusti jatkaa.